Poikani oli koulusta poissa koko helmikuun 2012, kävi tammikuussa ja maaliskuussa noin 2-3 päivänä viikossa ja huhti-toukokuussa noin päivän viikossa. Tällä osallistumisella, huomioiden vielä kevätlukukauden yli 250 poissaolotuntia, hän siirtyy 9. luokalle rimaa hipoen noin 5-6:sen arvosanoilla. Hänelle riittää rimaa hipoen, joten sen täytyy riittää myös meille vanhemmille. Jotenkin vain kirpaisee, kun tiedän, miten älykäs hän on ja miten pienellä lisäyrittämisellä tulisi 8 ja 9 arvosanoja. Mitä minä en tiedä, on se, miltä tuntuu menettää koulumotivaatio kokonaan. Vain poikani tietää sen. Itse aina pidin koulusta ja tavoitteenani oli hyvät numerot, joten on vaikea asettua hänen asemaansa. Yritän kuitenkin aina pitää mielessäni, että minä en tiedä, vain hän.
Meillä ei juhlita kesäloman alkua erityisesti. Poika kävi kevätjuhlassa ja todistusten jaossa ja on taas takaisin kotona takkahuoneessa pelamassa ja surffailemassa, ovi kiinni. Annoimme isän kanssa luokaltapääsyn palkinnoksi 40e törsyrahaa ja kiitimme yrittämisestä. Jospa raha veisi hänet edes karkkiostoksille, pois kotoa?
Vaikka hyväksyn jo sen, ettei poikani ole norminuori ja että hän on syrjäytymisvaarassa, se ei estä minua hiukan kadehtimasta nk. tavallisia perheitä. Haaveilen, että meilläkin olisi tänä kesänä rippijuhlat, kuten muilla samanikäisillä nuorilla. Poika vain ei halunnut rippikouluun. Haaveilen myös siitä, että jonakin kauniina päivänä lähivuosina voisimme viettää hänen valmistujaisiaan. Haaveilen, että jonakin päivänä hän pursuaisi tulevaisuudensuunnitelmia ja olisi valmis kokeilemaan omia siipiään. Haaveilen, että voin joskus sanoa, että "MINUN poikani sitä ja MINUN poikani tätä...", kuten ylpeät vanhemmat niin usein kuuluvat sanovan. Haaveilen, ettei minulle tarvitsisi enää jossain vaiheessa esittää kysymystä "No, onko poika ollut koulussa?" Tai että ainakin voisin vastata tähän kysymykseen myöntävästi, enkä aina selittelemällä.
Ihan ensimmäiseksi, minun olisi kuitenkin haaveiltava jotain omaa tekemistä, etten näivety kotinurkkiin odottamaan. Jos saisi mielensä irti pojasta, tekemällä jotakin ihan omaa?
Iloinen asia on se, että edessä on 10 viikkoa huoletonta aikaa, jolloin ei tarvitse miettiä, että onkohan poika mennyt kouluun. Poikani nauttii siitä varmasti ja niin minäkin.
Rakastan sinua, poikani!
6 kommenttia:
Löysin blogisi juuri ja minusta tämä on erittäin mielenkiintoinen, sillä kuulen ajatukset vanhemman ajatusmaailmasta.
Olen itse -95 syntynyt poika ja kokenut elämässä kovia. En tarkalleen tiedä mitä vanhempani ovat ajatelleet, mutta kantavat suurta huolta minusta. Kun olin yläasteella, en suostunut käymään muualla kuin koulussa, vaikken sinnekkään olisi halunnut. En poistunut kotoa minnekkään, en uskaltaunut edes omalle pihalle, jos tiesin siellä olevan joku. Minua ahdisti olla sisällä kotona muualla kuin omassa huoneessani. Kaikki ihmisten katseet, liika onnellisuus, liika rakastaminen ja kaikki teki todella ahdistuneeksi. Lisäksi minua kiusattiin jatkuvalla syötöllä 6-9 -luokat. Kasiluokalla isoisäni hirtti itsensä ja hänen puolisonsa halusi myös kuolla.. Kaikki oli vaikeaa ja pelkkää paskaa. En tiedä miten ihmeessä kestin. Pääni on meinannut hajota niin monesti ja niin monet kerrat olisin halunnut kuolla pois täältä, mutta olen päättänyt, että periksi en anna. Olin jo pienenä syrjäytynyt muista ja olen edelleenkin. Minua ei kiinnosta toiset ihmiset, enkä halua ystäviä - mielestäni ne ovat täysin turhia. Perhe ja suku merkitsee minulle ja haluaisin tietysti vielä joskus oman perheen. Tarvitsen yksinäisyyttä, ilman sitä tukahdun, enkä jaksa elää. En edes ymmärrä miksi asiat ovat näin, en ollenkaan, silti hyväksyn sen. Monesti kysyn itseltäni "mikä ihme sua nyt taas ahdistaa", mutta en vain tiedä. Jokin.. Syön nykyisin myös Seronilia 20mg päivässä ja se auttaa jonkin verran, psykologilla en tykkää käydä, kun puhumisesta suun kautta en niinkään pidä.
Tämä syrjäytymiseni on tehnyt minusta taitavan kirjoittajan, koska luon jatkuvasti uutta tekstiä, uutta sanoitusta lauluille, runoja, mitä tahansa mitä mieleen vain pälkähtää.
Muistin vielä, että puhuit poikasi olevan täynä vihaa ja ymmärrän tämän täysin, sillä olen sitä itsekkin ja tässä ihan oikeasti meinaa pää räjähtää, tekee mieli vain tappaa kaikki paskiaiset, hakata joku runkkari hengiltä. Osaan jo hillitä vihaani, enkä ole menossa riehumaan, vaikka toisinaan on vaikeaa.. Minua on kumminkin pidetty pienenä niin kovassa kurissa, että kunnioitan elämää ja erotan oikean väärästä.
Toivottavasti asiat selviää! :)
T: Tom
Hei Emoleijona,
olen itsekin vähän erilaisen murkun äiti ja luin äsken kaikki blogisi päivitykset putkeen. Oman murkkuni ongelmana ei ole eristyneisyys, mutta olen joutunut tekemään hänestä myös lastensuojeluilmoituksen. Viime kevät huipentui kiireelliseen sijoitukseen, jolloin hän oli 30 vrk perhekodissa. Taustalla päihteitä, koulupinnausta, luvattomia yöpoissaoloja. Vasta nyt 9 lk:n kevään alussa havahduin siihen, että oman nuoreni puheessa oli paljon masennukseen viittaavia merkkejä ja sain hänet koulupsykologille - sieltä kirjoitettiinkin lähete nuorisopsykiatriselle. Tätä hoitoa ei ole vielä aloitettu. Itsekin sairastuin kaikesta tästä huolesta ja olen parhaillaan monen kuukauden sairaslomalla uupumuksen ja masennuksen vuoksi.
Siispä monet kirjoittamasi asiat tuntuivat niin tutuilta. Eri päivänä itsekin kipuilen erilaisia asioita - yksi päivä on täynnä huolta nuoresta ja hänen mahdollisesta syrjäytymisestään. Toisena päivänä itken sitä miksi minulle itselleni ei ole suotu normaalia perhe-elämää ja miksi en saa kuulua niiden äitien joukkoon, jotka ylpeänä kertoisivat jälkikasvunsa tekemisistä. Välillä olen kiukusta ja vihasta kipeä ja täynnä miksi -kysymyksiä.
Voin vaan toivoa, että sekä sinulla että itselläni tilanne olisi jo muutaman vuoden kuluttua toinen!
t. toinen emo
Olipa hieno yllätys, että tätä lukevat muutkin kuin aikuiset. Toivottavasti tekstini herättivät sinussa ajatuksia siitä, miltä tuntuu olla vanhempi tässä nuoren vaikeassa tilanteessa. Kirjoitat hyvin ja kiinnostavasti. On hyvä saada myös toisen nuoren näkökulmaa asioihin, kun meillä ei lähipiiristä löydy muita. Sama lääkitys teillä kummallakin tuntuu olevan ja ihan sama suhtautuminen psyk.polikäynteihin. Olen jo alkanut hiukan ymmärtää, etteivät kaikki halua avautua joka paikassa.
Loppupeleissä kyse on teistä nuorista ja siitä, mitä te itse haluatte tehdä elämässänne. Me aikuiset olemme tässä vaiheessa nuoruutta pelkkiä statisteja, emmekä juurikaan pysty ohjailemaan nuorta, ellei hän itse suostu.
Toivottavasti jaksat lukea tätä blogia toistekin sitten, kun taas saan uusia tekstejä sisään. Pääni on täynnä asiaa ja ajatuksiani pitää vähän jäsennellä, ennenkuin taas kirjoittelen lisää.
Oikein mukavaa loppukesää sinulle ja tsemppiä!
Olen iloinen, jos vuodatuksistani oli sinulle jotakin hyötyä. On jotenkin helpottavaa saada kuulla, ettemme paini minkään ainutlaatuisen asian kanssa ja että meitä huolestuneita vanhempia on paljon.
Toivottavasti saatte masennuksen hoidon aloitettua pian. Poikani kertoi, että nuorisopsykiatrisella osastolla olo auttoi häntä kaikkein eniten. Nyt avohoidossa häntä ei kiinnostaisi millään käydä juttelemassa asioistaan, eikä hän myöskään oikein haluaisi enää tukihenkilöäkään. Hän kuitenkin on vielä suostunut avohoitoon ja ottaa lääkkeensä luotettavasti.
Toivon, että sinä ja minä sekä meidän ihanat teinimme saavat asiansa kuntoon, vaikka sitten pidemmän kaavan mukaan mentäisiinkin.
Voimia sinulle ja piipahda blogissani uudelleen, jos siltä tuntuu.
Sehä se homma o kadehdit muita ,ja muuta kuka vittu jaksaa tehmä mitää jos luulee olevansa paska... En mäkää mikää koulu hirmu oo mut yli normaalin oppilaan arvosanat on , pelaan paljon tietokoneella... Ja mistä tiedät et hänellä ole kavereita munki vanhemmat luulee et ei oo mut oikeesti on 20 .mä tiedän just miltä sun pojastas tuntuu ei oo sen vika että teillä ei ole toivoa hänelle... Mitä enemmän härnäät sitä kaikella sitä vittuttavanpaa siitä on ...
Luitkohan ajatuksella tuota tekstiä, jonka kirjoitin neljä vuotta sitten? Siinä kerroin, että kadehdin tuolloin (neljä vuotta sitten) muita ja että se oli MINUN ongelmani. Kerroin myös, etten osaa täysin asettua poikani asemaan, koska en ole kokenut samaa kuin hän.
Taidat olla aika vihainen kaikille juuri nyt, joten hienoa, että tekstini kelpasi.
Minulla on hieno (nykyisin 19v) poika ja olen hänestä tällä hetkellä melko ylpeäkin.
Lähetä kommentti