Nuoreni lintsailee koulusta. Hän käy siellä noin 2-3 kertaa viikossa myöhästyen aamusta ja lähtee ennen aikojaan pois. Puhe ei auta, järkeen vetoaminen ei auta, huutaminen ei auta, pyytäminen ei auta.Useinkaan en enää puutu koulunkäymiseen, koska meillä se aiheuttaa vain riidan toisensa perään. Mitä enemmän yritän saada häntä kouluun, sitä varmemmin hän päättää olla menemättä. Joskus kuitenkin yritän saada häneltä vastauksia, kun oikein turhaudun liikennevaloväreihin koulun Wilmassa.
Viimeisin keskustelumme koulunkäynnistä sujui puhelimitse näin:
Äiti: No, minä tässä moikka. Ootko vaan rutkasti myöhässä, vai etkö jaksa tänään mennä kouluun?
Nuori: En jaksa lähtee...
Äiti: Mietin vaan, kun eilen juteltiin ja sä lupasit yrittää. Menisit edes loppupäiväksi.
*klonks, piippiippiip* luuri korvaan
Uusi yritys:
Äiti: Hei, minä tässä vielä, et viittis heittää luuria korvaan aina, kun puhutaan koulusta.
Nuori: En haluu jutella sun kanssa, kun sä vaan vittuilet mulle!
Äiti: No enhän vittuile, kysyin vain asiallisen kysymyksen. Se pelaaminenko sut siellä kotona pitää?
*klonks, piippiippiip* luuri korvaan
Uusi yritys:
Äiti: Taisi osua arkaan paikkaan toi äskeinen, kun löit taas luurin korvaan.
Nuori: mjääh...
Äiti: En nyt ala sen enempää jankuttaa, mutta sä tiiät kyllä, mitä iskä ja minä ajatellaan koulunkäynnistä ja lintsauksesta, eikös niin?
Nuori: Joo...
Äiti: Voidaanko puhua rauhassa illalla, kun tulen töistä kotiin?
Nuori: Emmä tiä. Se riippuu siitä vittuiletsä mulle taas tosta koulusta...
Hassuinta koko hommassa on se, että nuoreni vastaa puhelimeen joka kerta, kun soitan. Voisihan hän olla vastaamatta. Mitä se tarkoittaa? Että hän kaikesta huolimatta haluaa puhua, vaikka tulistuu minuutin välein niin, että lyö luurin korvaan? Onko tämä jotakin meidän välistä kissanhännän vetoa, josta kumpainenkin saa jotakin...mitä? Purkaa tunteitaan, loukata, kiukutella, keskustella. En tiedä.
Sen tiedän kuitenkin, että niin kauan, kun poika vastaa puhelimeen, aion hänelle välillä soitella ja kysellä kouluunmenosta. Mutta onko tässä mitään järkeä? Sen kun tietäisi.
Haluaisin niin päästä nuoreni pään sisään ja todella tajuta, mitkä tunteet häntä pitävät vallassaan. Ehkä keskustelulla ennen pitkää opin tuntemaan hänen ajatuksensa ja ymmärtämään niitä. Lyhyin askelin.
2 kommenttia:
On tosiaan hyvä että lapsesi vastaa sinulle. Ja vaikka tuntuukin että jankutat samoista asioista, hän ymmärtää että välität. Välität hänen elämästään ja tulevaisuudestaan. Onneksi murrosikä on ohimenevä vaihe, toisilla se on rankempi kuin toisilla. Meilläkin on yhteensä 4 lasta 18-21 vuotiaita, 3 tyttöä ja 1 poika. Tytöillä murkkuikä meni hämmästyttävän hyvin mutta pojalla ei. Hänen kanssaan on edelleen vaikeaa. Tsemppiä sinne!
Kiitos viestistäsi. Tsemppiä tarvitaan ja omat voimat on olleet koetuksella. Nämä yhteydenotot ovat ihanan voimaannuttavia. Nyt oma olo alkaa jo olla parempi, mutta poikaa pitää vain seurailla. Kyllä hän tietää, että välitän, onneksi. Toivottavasti teilläkin asiat selviää. Ihanan aurinkoista kevättä sinulle!
ps. kävin kurkkaamassa blogiasi. Aivan ihastuttavia mosaiikkitöitä!
Lähetä kommentti