Ja suurin niistä on...miksi?

Olen taas mietiskellyt syntyjä syviä. Mietteissäni esiintyy häiritsevän usein sana "miksi?". Pelkäänpä, ettei elämällä ole antaa vastausta näihin kysymyksiin:

- Miksi poikani silloin 3 vuotta sitten sairastui masennukseen?
- Miksi minä menin perässä ja sairastuin myös masennukseen? Miksen ollut niin vahva, että olisin pystynyt torjumaan sen?
- Miksemme pystyneet ratkaisemaan pojan ongelmia ilman huostaanottoa? Tai eiväthän ne pelkästään pojan ongelmia olleet, vaan koko perhe tässä oli ja on mukana.
- Miksi tietyissä tilanteissa saan fysiologisia oireita, kuten huonon olon ja vatsan sekaisin? Näitä tilanteita ovat: a) kun pitää vääntää modeemista tai tietokoneella oloajasta pojan kanssa, b) kaikki psyk.polin hoitoneuvottelut. Eilen vasta ilmoittivat uuden neuvotteluajan ja minä hajosin heti. c) Tilanteet, kun pitäisi pojan kanssa puhua jostakin vaikeasta, kuten hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan, joita ei ole.
- Miksi pelkään pojan kotiin palaamista? Melkein en halua häntä kotiin enää asumaan. Tähän tiedän vastauksen, ainakin osittain. Pelkään, että kotiin muuttaessaan palataan takaisin siihen aikaan, kun poika vain istui ja surffasi netissä, eikä tehnyt mitään muuta. Pelkään sitä, miten se vaikuttaa koko perheeseemme, kun yksi on paikoillaan ilman sosiaalisia kontakteja. Pelkään, miten se vaikuttaa kaikkien elämänlaatuun. Mitä, jos jämähdämme yksi kerrallaan kotiin ja menetämme kyvyn nauttia elämästä. Pelkään, että annamme periksi ja sitten kukaan ei enää pysty auttamaan.

Olen myös miettinyt, pitäisikö taas tauon jälkeen käydä työterveyslääkärillä miettimässä, tarvitsenko apua olooni. Puhumisapua, lääkitystä tai molempia. Näitä minun omituisia olojani on viimeaikoina ollut usein ja haluaisin niistä eroon. Ei ole miellyttävää olla epätoivoinen koko ajan. Ystäviäni en haluaisi enää kuormittaa näillä jutuilla, koska tilanteemme on ollut sama jo kolmen vuoden ajan. Minun ainainen valittamiseni varmaan rasittaa ja saa kaikkien mielen matalaksi. En halua olla pahan ilman lintu...aina.