Poikani, tänään 18 vuotta

Enpä olisi vuosi sitten uskonut seuraavia asioita:

- että poikani on työharjoittelussa kaupassa asiakaspalvelussa. Meidän mörökölli, joka ei juttele mitään ylimääräistä, onkin työssään ihan hyvä, eikä pelkää olla kohtelias ja palvelualtis. Niin, puhumattakaan siitä kerrasta viime keväänä, kun  ehdotin, että hän hakisi itselleen kesätöitä...hihhih! Vastaus oli aika yksiselitteinen "kesät on lomailua varten, en todellakaan hae".

- että vietämme ylipäätään koko synttäreitä ja vielä meillä, koska pojan omaan kotiin (yksiö) ei mahdu. Tammikuussa viimeksi kyselin, jos saisimme pitää synttärit aikuistumisen kunniaksi, ei kiinnostanut ei. Helmikuun aikana kaikki asiat rullasivatkin niin hirmuista vauhtia, että ihan huimasi. Työharjoittelupaikka, oma vuokra-asunto ja huostaanoton purku. Mieli muuttui ja synttärit alkoikin  houkutella.

- että pajalla ollessaan (elokuu 2014-tammikuu 2015) hän opiskeli ja korotti peruskoulun päättötodistuksen arvosanoja 5 eri aineessa. Ei sitten tullut maininneeksi meille mitään, vaan pudotti informaatiopommin viimeisessä hoitoneuvottelussa.

- että poika hakee tässä yhteishaussa kouluun. Viimeksi hakiessaan vain esitti sen tekevänsä, eikä oikeasti halunnut sitten mitään ja jäi nuorisokotiin makaamaan.

- että hoitosuhde psykiatrian poliklinikkaan puretaan ja poika on terve. Mikä se terveen määritelmä sitten on? Luulen, että itse olen henkisesti heikommissa kantimissa kuin poikani tällä hetkellä.

- että ikävöin poikaa joka päivä, kun hän ei enää asu kotona. Ajattelin, että on suuri helpotus päästä pojasta "eroon", kun hän alkaa hoitaa itse omia asioitaan. Huomaan, että hänestäpä onkin todella vaikeaa päästää irti. On niin outoa, että hän tekee itse omat vapaa-ajan suunnitelmansa, pääsiäissunnitelmat jne. eikä lähde meidän matkaan. Joudun oikein pakottamaan itseäni olemaan pitämättä tiuhasti yhteyttä, kun tekisi joka asiasta mieli soittaa ja kysellä ja huolehtia.