Muutama viikko sitten heräsin keskellä yötä siihen, että kuulin sinun nauravan huoneessasi. Ajattelin, että katselet kännykälläsi jotain hauskoja You Tube -videoita, kuten sinulla usein on tapana. Aikani kuunneltuani huomasin, ettei se ollutkaan naurua vaan itkua. Itkit niin lujaa, että tyrskintäsi kuului seinien läpi. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, koska siitä on niin pitkä aika, kun olen viimeksi herännyt itkuusi. Taisi olla joskus vauva/pikkupoika-aikoina...Hiippailin sängystäni ovellesi ja koputin. Kuulin vain itkua. Lopulta avasin oven ja tulin istumaan sängylle viereesi. Olit jo ryystänyt puolikkaan talouspaperirullan suruusi ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Yritin koskea sinua, mutta kavahdit kauemmas. Näin, että olit selaillut kännykkääsi. Niinpä tietenkin, vanhoja tekstareita selailit kesän rakkauden jäljiltä. Pahin itsensä kiduttamismuoto käytössäsi. Etkö voisi jo heittää viestejä pois, kun ne saavat sinut niin tolaltasi?
En saanut sinua luopumaan kännykästä, enkä itkemisestä, enkä saanut sinua kertomaan murhettasi. Mutta ei sinun tarvinnut kertoa, minä tiesin kuitenkin... En vaan millään keksinyt, miten saan mielesi muuttumaan uuteen suuntaan, jotta voisit nukkua. Odottelin aikani. Sitten kaivoin käsilaukustani 2 tupakkaa ja kysyin lähdetkö röökille. Pomppasit sängystä selvästi helpottuneena, että jotain muuta oli tiedossa. Kerroin sinulle, että tämä on ainutkertainen tapahtuma, en tule koskaan enää rohkaisemaan sinua polttamaan tupakkaa. Sillä hetkellä se kuitenkin oli ainoa asia, jonka keksin, saadakseni ajatuksesi uusille urille.
Sauhuttelimme hiljaisuuden vallitessa ja menimme sitten nukkumaan.
Itse olin helpottunut, kun itkua ei enää kuulunut ja hiljaisuus laskeutui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti