mitä voisin tehdä hyväksesi, että juttelisit joskus meille? Jos kertoisit edes jotain, voisimme iskän kanssa jutella aiheista, jotka sinua kiinnostaisivat. Ymmärrän täysin, etteivät meidän vanhempien väliset keskustelut kauppalapusta, siivoamisesta ja ruuasta oikein jaksa innostaa. Mutta siinä missä nuori yleensä vaikka huutaa kyllästyneenä vanhemmilleen "vitsit teil on mälsii juttuja!!!", sinä olet hiljaa.
Sinä olet niin hiljaa, ettei ulkopuolinen varmaan edes huomaisi, että olet kotona, huoneessa, ovi kiinni, pleikan äärellä pelaamassa. Välillä saatat näplätä puhelintasi. Minä tiedän, että olet kotona, koska kengät, jotka perjantaina jätit eteiseen, ovat siellä yleensä koko viikonlopun samassa asennossa. Jääkaapista ja keittiön kätköistä häviää ruokaa ja herkkuja. Siitäkin tietää, että olet kotona. Onneksi sentään syöt lounaan kanssamme ja kahvittelet yhdessä, vaikka et sano mitään.
Vastaat tai sanot pari lausetta ainoastaan, jos kysyn sinulta jotakin. Joskus heität puoleeni pelkän mulkaisun tai huokaiset. Tämän viikonlopun saldo: Moi (pe, kun tulin töistä), huomenta (la-aamuna), kiitos (ruuan jälkeen), moi (kun tultiin iskän kanssa leffasta), huomenta (tänäaamuna), kiitos (lounaan jälkeen) ja moikka (palatessasi nuorisokotiin). Nämä siis minulle oma-aloitteisesti sanomasi asiat. Pääni hajoaa ja sydäntäni särkee, on vaikea hengittää. Tekisi mieleni tulla luoksesi ja huutaa suoraa huutoa tai itkeä ja pakottaa sinut keskustelemaan kanssani. Mutta ei tänä viikonloppuna. Siitä on kaksi viikkoa, kun viimeksi juteltiin kunnolla. Silloinkin minä nyhdin tietoa sinusta puoliväkisin.
Miten saamme sinut takaisin elämään? Ottamaan osaa, liittymään seuraan, nauramaan, juttelemaan, välittämään, koskettamaan, touhuamaan? Miksi olet kaksi eri ihmistä: kotipoika ja nuorisokotipoika?
Apua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti