Olen aiemmin viikolla lukenut Aftonbladetista niin surullisen synttäritarinan, että alkoi itkettää. Tässä linkki niille, joita kiinnostaa: http://www.aftonbladet.se/nyheter/article17985447.ab
Kukaan lasten kavereista, joita kuitenkin oli kutsuttu jopa 13 kappaletta, ei tullut synttäreille. Onneksi pojat olivat sentään veljekset, ettei heidän tarvinnut yksinään surra.
Me olimme onnekkaita silloin, kun poika ei vielä ollut masentunut. Hän piti synttäreitä 10-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen tapahtui jotakin ja hän sanoi, että sukulaissynttärit riittävät. Liekö poika kasvanut ulos lastensynttäreistä, vai mikä oli syy? Kymmenvuotissynttäreihin saakka kuitenkin tulivat myös kaikki kutsutut kaverit.
Yksinäisyys ja kavereiden puuttuminen tuli eilen puheeksi myös poikamme omaohjaajan kanssa, kun kävimme kylässä nuorisokodissa. Poikamme suurin murheen aihe tuntuu olevan se, että ei ole yhtään ainutta kaveria, jonka kanssa voisi tehdä asioita, harrastaa tai vain hengailla. Voitte uskoa, ettei häntä viikonloppujen kotilomilla saa lähtemään minnekään. Miksi hän lähtisikään, kun ei ole sitä ystävää, jonka kanssa lähteä. Luulen, että osittain siitä syystä poikaa ei myöskään saa mukaan meidän kavereille tai sukulaisille. Sukulaiset ovat ikävä kyllä laiha lohtu itsetuntonsa kanssa kamppailevalle teinille. Silloin, kun itsetunto on nollilla, mikään tsemppauspuhe ei auta. Miksi auttaisikaan, kun muut nuoret ovat jo ”todistaneet” pojalle, ettei hän ole mitään.
Olen itse yrittänyt ja pyytänyt myös pojan omaohjaajia ”nyppimään” häntä niin kauan, että jotain avautumista asioista alkaisi tapahtua. Poika ei usko, mutta asioistaan jollekin kertominen helpottaa oloa ihanasti. Kun olo helpottaa, ehkä on helpompaa myös ottaa kontaktia uusiin ihmisiin.
Minun mielestäni poikamme on ihana, söpö, fiksu, taiteellinen, uppiniskainen, ehdoton ja erittäin mukava. Aina, kun hän tulee kotilomille, haluaisin seurata häntä kuin koira ja painaa pääni hänen olkapäälleen.
Kukaan lasten kavereista, joita kuitenkin oli kutsuttu jopa 13 kappaletta, ei tullut synttäreille. Onneksi pojat olivat sentään veljekset, ettei heidän tarvinnut yksinään surra.
Me olimme onnekkaita silloin, kun poika ei vielä ollut masentunut. Hän piti synttäreitä 10-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen tapahtui jotakin ja hän sanoi, että sukulaissynttärit riittävät. Liekö poika kasvanut ulos lastensynttäreistä, vai mikä oli syy? Kymmenvuotissynttäreihin saakka kuitenkin tulivat myös kaikki kutsutut kaverit.
Yksinäisyys ja kavereiden puuttuminen tuli eilen puheeksi myös poikamme omaohjaajan kanssa, kun kävimme kylässä nuorisokodissa. Poikamme suurin murheen aihe tuntuu olevan se, että ei ole yhtään ainutta kaveria, jonka kanssa voisi tehdä asioita, harrastaa tai vain hengailla. Voitte uskoa, ettei häntä viikonloppujen kotilomilla saa lähtemään minnekään. Miksi hän lähtisikään, kun ei ole sitä ystävää, jonka kanssa lähteä. Luulen, että osittain siitä syystä poikaa ei myöskään saa mukaan meidän kavereille tai sukulaisille. Sukulaiset ovat ikävä kyllä laiha lohtu itsetuntonsa kanssa kamppailevalle teinille. Silloin, kun itsetunto on nollilla, mikään tsemppauspuhe ei auta. Miksi auttaisikaan, kun muut nuoret ovat jo ”todistaneet” pojalle, ettei hän ole mitään.
Olen itse yrittänyt ja pyytänyt myös pojan omaohjaajia ”nyppimään” häntä niin kauan, että jotain avautumista asioista alkaisi tapahtua. Poika ei usko, mutta asioistaan jollekin kertominen helpottaa oloa ihanasti. Kun olo helpottaa, ehkä on helpompaa myös ottaa kontaktia uusiin ihmisiin.
Minun mielestäni poikamme on ihana, söpö, fiksu, taiteellinen, uppiniskainen, ehdoton ja erittäin mukava. Aina, kun hän tulee kotilomille, haluaisin seurata häntä kuin koira ja painaa pääni hänen olkapäälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti