Poika oli taas viikonloppulomilla kotona:
perjantaina sisään ja sunnuntaina takaisin nuorisokotiin. Välissä ei tunnu tapahtuvan mitään. Poika istuu koneella, pleikalla tai katsoo tv:tä ja näprää kännykkäänsä ja menee nukkumaan. Sama toistuu viikonlopusta toiseen. Tilapäistä liikettä aiheuttaa motocrossharrastus, mutta sekään ei jaksa innostaa joka viikko. Tällaisten hetkellisten liikahdusten jälkeen pojan olemuksesta huokuu hetken aikaa lievä tyytyväisyys ja innostus. Tuo tunne haihtuu aika pian kotiintulon jälkeen ja poika palaa aikaisempaan tyhjään moodiin.
Sunnuntaina itsestäni alkoi tuntua sille, että pakko vähän haastatella poikaa fiiliksistä. Olen yrittänyt välttää liikaa tenttaamista, mutta nyt en voinut jättää sitä tekemättä. Kysyin mikä hänen mielestään hänen mielialansa on. Vastaus oli ”ihan ok”…sen vastauksen hän antaa aina, kun ei ehkä itsekään tiedä, mikä olo on. Kyselin, onko hän huomannut eron kesän ilon ja syksyn flegmaattisuuden välillä. Kyllä on huomannut. Hän kertoi, että kesällä oli kivaa, kun oli sydänystävä, jonka kanssa saattoi pitää yhteyttä ja tehdä asioita. Silloin jaksoi olla ystävällinen myös muille, kuten äidille ja isälle… sitten poikaa alkaa itkettää ja hän sanoo, että kesällä tuntui jopa siltä, että voisi mennä kouluun ja myöhemmin hankkia töitä. Se kaikki on poissa nyt, kun tuo ihmissuhde meni pieleen. Nyt hänestä tuntuu, että hän ei todellakaan ikinä aio mennä kouluun saatikka töihin. Miksi tehdä jotakin vastenmielistä, kun siinä ei ole itselle mitään palkitsevaa. Kun kysyn, eikö hän halua muuttaa isona pois kotoa ja omaan asuntoon, vastaus on tiukka ei. Liikaa vaivaa ja liian vähän motivaatiota, varsinkin, kun hän on ihan yksin, ei ketään omaa ihmistä elämässä. Yksi ystävä, miten hirveän surullista ja vaikeaa jollekin!
Aloin keskustellessamme mennä itsekin ihan masentuneeksi ja kerroin pojalle, että minusta tuntuu, että hän on edelleen masentunut. Pojan mielestä näin ei ole, vaan hän on vain yksinkertaisesti hyväksynyt tosiasiat, että elämällä ei ole tarjottavana hänelle mitään. Ei mitään, mikä saisi hänet tuntemaan iloa, innostusta tai halua ryhtyä johonkin. Alkoi itkettää, niin myös poikaa. Etkö halua itse yhtään kokeilla, josko sieltä ulkomaailmasta sittenkin löytyisi joku kaveri tai harrastus, kysyin. Ei hän halua. Kerroin, että hän on ihana poika, mutta kukaan paikkakunnallamme ei tiedä, että Xx-nuorisokodissa asustaa tällainen mahtavan kiva tyyppi, jonka kaveriksi voisi ryhtyä. Kukaan ei tule häntä etsimään kotoa tai nuorisokodista! Ei tulekaan, vastaa hän ja jatkaa, ettei hän jaksa nähdä vaivaa… ei enää.
Mietimme myös sitä, että jos hän joskus lähtee pois nuorisokodista, niin muuttaisiko hän mieluummin omilleen vai tulisiko kotiin. Jos hänen ei tarvitsisi opiskella tai mennä töihin, hän menisi mieluiten omaan asuntoon. Mutta koska omilleen muutto vaatisi häneltä liikaa, hän varmaankin tulee kotiin. Tässä kohtaa minun oli oltava ikävä ihminen ja sanoa hänelle, etten usko perheemme kestävän sitä, että hän vain ”on” kotona suljettujen ovien takana tekemättä mitään. Poika ihmetteli ääneen, että ketä se häiritsee? Hän ei häiritse ketään ja kenenkään ei tarvitse häiritä häntä. Kerroin, että oma mielenterveyteni ei ehkä tule kestämään huolta hänestä. Poika ei ymmärrä, ei millään.
Pojassa on kuin kaksi eri ihmistä: nuorisokotipoika ja kotipoika. Nuorisokotipoika innostuu ainakin ajoittain yhteisistä tekemisistä, auttaa kotitöissä ja seurustelee muiden nuorten kanssa. Nuorisokotipojalla on jännä ja hauska huumorintaju ja hän jopa naureskelee joskus. Nuorisokotipoikaa surettaa ja vituttaa joskus, mutta hän ei ilmaise sitä kovinkaan vahvasti muille. Nuorisokotipoika yrittää olla mieliksi aina, mutta joskus harvoin ei jaksa. Nuorisokotipoika herää melko aikaisin aamulla ja menee huoneeseensa iltaisin kello kymmenen.
Kotipoika ei jaksa innostua asioista, eikä koskaan lähde vanhempien mukana minnekään. Kotipoika mulkoilee kärttyisästi äitiään ja vastailee vanhemmilleen murahtelemalla. Kotipoika reagoi hauskaan juttuun ”ei mitenkään”. Kotipoika ei koskaan kysy, voiko olla avuksi. Kotipoika ei osallistu kotitöihin tai yhteiseen tekemiseen. Kotipoika valvoo myöhään ja nukkuu vielä myöhempään. Jos kotipoikaa surettaa ja vituttaa, äiti huomaa sen aina. Äiti huomaa sen, vaikka poika ei sanoisi mitään.
Kumpi on oikea poika? Pelkään, että se on kotipoika, mutta toivoisin sen olevan nuorisokotipoika. Tai edes jotain siltä väliltä.
perjantaina sisään ja sunnuntaina takaisin nuorisokotiin. Välissä ei tunnu tapahtuvan mitään. Poika istuu koneella, pleikalla tai katsoo tv:tä ja näprää kännykkäänsä ja menee nukkumaan. Sama toistuu viikonlopusta toiseen. Tilapäistä liikettä aiheuttaa motocrossharrastus, mutta sekään ei jaksa innostaa joka viikko. Tällaisten hetkellisten liikahdusten jälkeen pojan olemuksesta huokuu hetken aikaa lievä tyytyväisyys ja innostus. Tuo tunne haihtuu aika pian kotiintulon jälkeen ja poika palaa aikaisempaan tyhjään moodiin.
Sunnuntaina itsestäni alkoi tuntua sille, että pakko vähän haastatella poikaa fiiliksistä. Olen yrittänyt välttää liikaa tenttaamista, mutta nyt en voinut jättää sitä tekemättä. Kysyin mikä hänen mielestään hänen mielialansa on. Vastaus oli ”ihan ok”…sen vastauksen hän antaa aina, kun ei ehkä itsekään tiedä, mikä olo on. Kyselin, onko hän huomannut eron kesän ilon ja syksyn flegmaattisuuden välillä. Kyllä on huomannut. Hän kertoi, että kesällä oli kivaa, kun oli sydänystävä, jonka kanssa saattoi pitää yhteyttä ja tehdä asioita. Silloin jaksoi olla ystävällinen myös muille, kuten äidille ja isälle… sitten poikaa alkaa itkettää ja hän sanoo, että kesällä tuntui jopa siltä, että voisi mennä kouluun ja myöhemmin hankkia töitä. Se kaikki on poissa nyt, kun tuo ihmissuhde meni pieleen. Nyt hänestä tuntuu, että hän ei todellakaan ikinä aio mennä kouluun saatikka töihin. Miksi tehdä jotakin vastenmielistä, kun siinä ei ole itselle mitään palkitsevaa. Kun kysyn, eikö hän halua muuttaa isona pois kotoa ja omaan asuntoon, vastaus on tiukka ei. Liikaa vaivaa ja liian vähän motivaatiota, varsinkin, kun hän on ihan yksin, ei ketään omaa ihmistä elämässä. Yksi ystävä, miten hirveän surullista ja vaikeaa jollekin!
Aloin keskustellessamme mennä itsekin ihan masentuneeksi ja kerroin pojalle, että minusta tuntuu, että hän on edelleen masentunut. Pojan mielestä näin ei ole, vaan hän on vain yksinkertaisesti hyväksynyt tosiasiat, että elämällä ei ole tarjottavana hänelle mitään. Ei mitään, mikä saisi hänet tuntemaan iloa, innostusta tai halua ryhtyä johonkin. Alkoi itkettää, niin myös poikaa. Etkö halua itse yhtään kokeilla, josko sieltä ulkomaailmasta sittenkin löytyisi joku kaveri tai harrastus, kysyin. Ei hän halua. Kerroin, että hän on ihana poika, mutta kukaan paikkakunnallamme ei tiedä, että Xx-nuorisokodissa asustaa tällainen mahtavan kiva tyyppi, jonka kaveriksi voisi ryhtyä. Kukaan ei tule häntä etsimään kotoa tai nuorisokodista! Ei tulekaan, vastaa hän ja jatkaa, ettei hän jaksa nähdä vaivaa… ei enää.
Mietimme myös sitä, että jos hän joskus lähtee pois nuorisokodista, niin muuttaisiko hän mieluummin omilleen vai tulisiko kotiin. Jos hänen ei tarvitsisi opiskella tai mennä töihin, hän menisi mieluiten omaan asuntoon. Mutta koska omilleen muutto vaatisi häneltä liikaa, hän varmaankin tulee kotiin. Tässä kohtaa minun oli oltava ikävä ihminen ja sanoa hänelle, etten usko perheemme kestävän sitä, että hän vain ”on” kotona suljettujen ovien takana tekemättä mitään. Poika ihmetteli ääneen, että ketä se häiritsee? Hän ei häiritse ketään ja kenenkään ei tarvitse häiritä häntä. Kerroin, että oma mielenterveyteni ei ehkä tule kestämään huolta hänestä. Poika ei ymmärrä, ei millään.
Pojassa on kuin kaksi eri ihmistä: nuorisokotipoika ja kotipoika. Nuorisokotipoika innostuu ainakin ajoittain yhteisistä tekemisistä, auttaa kotitöissä ja seurustelee muiden nuorten kanssa. Nuorisokotipojalla on jännä ja hauska huumorintaju ja hän jopa naureskelee joskus. Nuorisokotipoikaa surettaa ja vituttaa joskus, mutta hän ei ilmaise sitä kovinkaan vahvasti muille. Nuorisokotipoika yrittää olla mieliksi aina, mutta joskus harvoin ei jaksa. Nuorisokotipoika herää melko aikaisin aamulla ja menee huoneeseensa iltaisin kello kymmenen.
Kotipoika ei jaksa innostua asioista, eikä koskaan lähde vanhempien mukana minnekään. Kotipoika mulkoilee kärttyisästi äitiään ja vastailee vanhemmilleen murahtelemalla. Kotipoika reagoi hauskaan juttuun ”ei mitenkään”. Kotipoika ei koskaan kysy, voiko olla avuksi. Kotipoika ei osallistu kotitöihin tai yhteiseen tekemiseen. Kotipoika valvoo myöhään ja nukkuu vielä myöhempään. Jos kotipoikaa surettaa ja vituttaa, äiti huomaa sen aina. Äiti huomaa sen, vaikka poika ei sanoisi mitään.
Kumpi on oikea poika? Pelkään, että se on kotipoika, mutta toivoisin sen olevan nuorisokotipoika. Tai edes jotain siltä väliltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti