Vietimme rauhallisen illan kotona, olimme hakeneet noutoruokaa läheisestä kiinalaisesta ravintolasta ja katselimme illan iloksi tv:tä. Pariin otteeseen mies hyppäsi pystyyn jalkojen suonenvedon yllättäessä. Jalkajumpan hoidettuaan hän rauhoittui sohvalle pilkkimään.
Jossain vaiheessa iski jano ja isäntä lähti keittiöön colan hakuun. Hetken kuluttua kuului colapullon kolahdus lattiaan ja sen perään isompi romahdus. Jäin kuulostelemaan, että alkaisikohan tuo viimein jo siivota sotkujaan siellä, mutta mitään ei kuulunut. Hetken kuluttua lähdin katsomaan, mitä oli tapahtunut ja ukko makasi pitkin pituuttaan lattialla tiedottomana. Kului hetki, kun luulin, että se kuoli, ehdin jopa saamaan pienimuotoisen hysteerisen kohtauksen. Huutelin poikaa apuun ja tavoittelin puhelinta. Onneksi mies palasi kohta tajuihinsa miettimään, että mitä ihmettä hän siinä lattialla tekee.
Saimme hänet sohvalle istumaan ja aloin haastatella. Oma nimi muistui mieleen pienen harkinnan jälkeen, mutta koko kulunut päivä oli pyyhkiytynyt pois. Soitin hädissäni naapuriin miehen siskolle, joka lupasi heittää meidät läheiselle ensiapuasemalle. Ensiavussa jonotimme tunnin-puolitoista ja pääsimme lopulta lääkärille. Hän totesi aivotärähdyksen ja antoi kotihoito-ohjeet yöksi.
Saattoihan tosiaan sillä iltapäivän verenluovutuksella olla osansa tässä...
Yöllä herättelin miestä pariin otteeseen ja totesin hänen olevan tolkuissaan. Huh, taidettiin selvitä ihan vaan säikähdyksellä. Ei se välttämättä ole poika, jolla aina on hätä. Voi se iskeä aikuiseenkin. Itsellä kävi mielessä, että pitäisi päästä ensiapukurssille, ettei olisi niin hoomoilasena seuraavalla kerralla.
Lisäksi mietin, että pitäisi olla tyytyväisempi elämäänsä, eikä aina haikailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti