Uneton yö...taas kerran

Pojan välivaihe, eli se, että asiat ei ole hyvin, muttei kovin huonostikaan, on jatkunut yli vuoden. Hän on tähän saakka juuri ja juuri selvinnyt koulusta, 8. luokasta. Ysiluokka alkoi pitkän kesäloman jälkeen, mutta entinen puhti on kadonnut jonnekin taivaan tuuliin. Hän on edelleen koko ajan yksin ja viettää kaiken vapaa-ajan kotona paikoillaan.

Olemme käyneet hänen kanssaan säännöllisesti nuorisopsyk.polilla lääkärissä ja myös lääkäri oli lopulta sitä mieltä, että jotakin potkua on poikaan saatava. Päädyimme yhteisymmärryksessä kokeilemaan uutta mielialalääkettä (Venlaflaxin). Muutamia viikkoja on nyt kulunut vanhan lääkkeen alasajossa ja uuden lääkkeen aloituksessa. Pojan mieliala on mielestäni selkeästi laskenut, mutta ei olla ainakaan vielä samassa jamassa kuin pari vuotta sitten, kun hän sairastui masennukseen.

Jotain pojassa on kuitenkin muuttunut. Meillä oli pitkästä aikaa taas oikein kunnon vääntö eilen illalla niinkin perinteisestä asiasta kuin nukkumaanmenoajoista. Riita meni jopa vähän överiksi ja siinä loukattiin ja uhattiin äitiä oikein olan takaa. Ei poika sentään vielä fyysiseksi heittäytynyt, mutta viha huokui jokaisesta ihohuokosesta miltei käsinkosketeltavaksi. Siinä vedettiin köyttä kannettavalla tietokoneella, kun poika keksi keskellä yötä haluta alkaa lataamaan puhelimeensa musiikkia. Koska olimme jo nukkumassa, kerroin hänelle, että musiikinlataamiset saa jäädä seuraavaan päivään. Siitäkös poika suuttui. Olen kuulemma riistänyt häneltä sen ainoan asian, joka tuottaa hänelle iloa: musiikin! Ja vain siirtämällä jotakin seuraavaan päivään. Lopulta riita meni niin yli, että pojan piti lähteä ovenkarmit rytisten ulos haukkamaan happea. Minä siinä sitten pyörin huolissani pitkin nurkkia ja mietin, missä vaiheessa voi soittaa poliisille ja kertoa, että poika karkasi. Tuli hän lopulta takaisin raikuvasti ovikelloa soitellen niin, että naapuritkin saivat tietää, että nyt täällä riidellään. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui ja poika painui huoneeseensa ja meni nukkumaan. Itse oli niin täynnä itkua ja epätoivoa, että meni monta tuntia, ennenkuin uni tuli.

Yritän valaa itseeni uskoa, että kunhan uusi lääke on saatu oikealle tasolle, pojan olo piristyy. Ehkäpä hän sen myötä saa itseensä virtaa ja alkaa kiinnostua asioista, ihan mistä tahansa. Tällä hetkellä tärkeintä olisi saada hänet haluamaan olla olemassa, koulu on vasta jossain listan häntäpäässä. Oma oloni heittelee ilon ja epätoivon välillä kuin vuoristoradassa. Ilon hetki oli aamulla, kun pojalta tuli töihin tekstari "sori". Olo parani heti 100% ja aloin taas uskoa tulevaisuuteen. Poika oli sittenkin ajatellut asioita ja huomannut, että riita meni ihan yli äyräiden. Joskus se vaan on niin, että pelkkä äidin ilme tai äänensävy alkaa ärsyttää ihan sikana. En ole häneltä tunteitani peitellyt, vaan antanut itkun tulla silloin, kun jokin asia loukkaa ja nauranut silloin, kun on hauskaa.

Taidanpa ennen nukkumaanmenoa lausua pienen iltarukouksen -pitkästä aikaa.
Ai niin, ja muistinko sanoa, että minulla on ihania ja kannustavia ystäviä ja työkavereita, sukulaisia unohtamatta!