Nämä tilanteet ovat aina melko ahdistavia ja tunteeni ovat pinnassa. Yhdestäkään hoitoneuvottelusta en ole vielä selvinnyt ilman itkua ja hammasten kiristystä. Kaikki istuvat ringissä ja tuijottavat meitä sekä poikaani. Ei varmasti rohkaise poikaa avautumaan tällaiset inkvisition kuulustelut. Sosiaalitoimen työntekijä tuntui jo olevan täysin kyllästynyt perheeseemme ja pojan auttamiseen, koska hän oli koko ajan ottamassa sossua pois koko hommasta. Kenen kanssa poikamme sitten jutteleee, jos ei tukihenkilönsä kanssa? Psykiatrian polilla ei ole antaa tukihenkilöä, joka tulisi ihan kotiin saakka. Psykiatrian polilla olivat onneksi tiukasti sitä mieltä, että molempia tahoja(sossua ja psyk.polia) tarvitaan.
Polilla olivat huolissaan pojan masennuksesta: olemme velloneet samassa vaiheessa jo yli vuoden. Mikään ei ole edistynyt, eikä onneksi pakittanut suuntaan tai toiseen. He olivat sitä mieltä, että poika tarvitsisi jonkinlaisen muutoksen. Lääkäri ehdotti lääkityksen muuttamista ja 2 viikon avo-osastojaksoa. Sosiaalitäti ehdotti, että sos.toimi vetäytyy koko hommasta. Poikaa ei kiinnostanut mikään näistä, kunhan kuunteli.
Nyt tiedämme, että sosiaalitoimi on mukanamme ainakin vuoden loppuun. Yritän saada heiltä jatkoa anomalla ja tarvittaessa huutamalla. Pyydän lausuntoja taas kerran kaikilta: koululta, tukihenkilöltä, psyk.polilta...ihan mistä vain, kunhan yhteistyö vain jatkuisi. En kestä, jos joudun vetämään tätä kivirekeä vain perheen kesken!
Psykiatrian polilla viikkoa myöhemmin tapasimme pojan lääkärin koko perhe. Hän oli keskustellut poikamme tilanteesta ylilääkärin kanssa ja he olivat päätyneet suosittelemaan seuraavaa: lääkityksen vaihtaminen toiseen ja seuranta 2 viikon jaksolla avo-osastolla. Koska kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, kysyttiin pojalta tietenkin suostumusta: EI, EI ja EI kaikkeen. Lääkäri keskusteli pojan kanssa lääkkeen vaihtamisesta: poika esitti todella fiksuja ja kantaaottavia mielipiteitä ja kysymyksiä. Käytiin läpi lääkkeiden vaikuttavat aineet ja se, ettei kyse ole mistään ihmepillereistä. Poika teki selväksi kantansa, etteivät lääkkeet vaikuta hänen mielipiteeseensä koulunkäynnistä. No, ei tosiaan ole kysymys "koulunkäyntipillereistä". Lopulta poika sanoi, että voi kokeilla uutta lääkettä. Avo-osastolle hän ei suostu missään tapauksessa menemään, piste.
Eli yksi tappio ja yksi voitto. Ei hassummin. Lisäksi ensimmäistä kertaa meidän vanhempien kuullen poika kertoi, että kaipaisi seuraa. Kaikki tuntuisi silloin paljon hauskemmalta. Mutta hän ei ainakaan tässä vaiheessa ole valmis yrittämään kaverien hankkimista....kun heidän pitäisi jostain mystisestä syystä ilmaantua kotiovelle pyytelemään. Ilmeisesti poika on jossain vaiheessa pyydellyt oletettuja kavereitaan luokseen ja saanut useamman kerran nenilleen. Nyt ei ole enää paukkuja jäljellä pyydellä lisää.
Alamme siis ajaa alas pojan nykyistä lääkitystä 2 viikon ajan. Sitten vaihdamme uuteen. Riskinä on, että mieliala ailahtelee, masennus voi tulla uudelleen. Pahimmillaan tilanne voi mennä yhtä alas kuin silloin alussa, jolloin diagnosoitiin vaikea masennus. Silloin voi käydä niin, että poika joutuu osastohoitoon. Pelottaa ihan kamalasti hänen puolestaan. Ne ajat olivat hänelle todella rankkoja ja rankkaa oli myös meillä vanhemmilla.
Moni läheisistämme luulee, ettei pojallamme ole lääkitystä ja ettei hän ole enää sairas. Näin ei kuitenkaan ole. Itsellenikin on vasta näissä keskusteluissa valjennut, että hän on edelleen masentunut. Ei se ole kokonaan teiniangstia: yksinolo, vastustelu kaikessa ja herkkänahkaisuus. Tiedoksi vaan kaikille liikaa odottaville, hän ei ole kunnossa, vaan edellen masentunut!
Paljon edistystä on tapahtunut, mutta aikaa menee hänen tapauksessaan ainakin vuosia. Tätä ei voi vain lakaista maton alle, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ikäänkuin kyse olisi ollut vain jostain ikävästä viruksesta. Meiltä ei tarvitse vaivihkaa kuiskaten kysellä, että "mites poika?". Siitä voi ihan reilusti puhua. Kyse ei ole yksinomaan siitä, että hän ei jaksa käydä koulua, vaan masennuksesta myös. Kaikki ei ratkea sillä, että marssitaan kouluun. Paljon mieluummin näkisin poikani onnellisena ja hymyilevänä, kuin hampaat irvessä suorittavana koululaisena.
Parempia aikoja odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti