Rakkaat ystävät -kultaakin kalliimpia

Olen miettinyt, miltä tuntuisi, jos ei olisi yhtään ystävää. En tiedä, koska minua on siunattu useilla tuttavilla ja sitäkin läheisemmillä muutamalla Todellisella Ystävällä. Poikani sen sijaan tietää, miltä tuntuu, kun kukaan ei soita ja pyydä ulos, kun saa yksinään kulkea koulumatkat ja kun kukaan ei pyydä hengailemaan koulun jälkeen. Peruskoulun 5.luokan jälkeen hänen harvat ystävänsä vain hävisivät jonnekin. Pari todellista ystävää muutti pois ja muutamien muiden kanssa ei sitten syystä tai toisesta sujunut. Harrastuksensa ansiosta yksinäisyys ei heti nakertanut poikamme mieltä, vaan luulen, että sen asiosta saimme pari onnellista lisävuotta ennenkuin masennus iski.

On kumma juttu, että olen poikani lapsuusvuosista lähtien aavistellut, että näin voisi käydä. Myöhemmin olen syytellyt itseäni näistä ajatuksista. Mitä, jos minun ennakkoaavisteluni aiheuttivatkin koko sotkun? Olen kiertänyt kehää näiden ajatusten kanssa ja syyllisyydentunne on ollut valtava. Joskus, kun jokin tietty ajatus, myönteinen tai kielteinen, valtaa mielen, sitä ihan tiedostamattaan alkaa toimia sen ajatuksen suuntaisesti. Entä, jos poikani vuosien varrella vaistosi nämä ajatukseni ja kaikki meni pieleen siksi?

Nykyään iltaisin nukkumaan mennessäni psyykkaan itseni iloiselle mielelle ja toistan ääneen hiljaa: "Huomenna poikani menee kouluun ja saa uusia ystäviä". Jatkan sen toistelua niin kauan kuin on tarpeen ja päätän uskoa, että se alkaa vaikuttaa myönteisesti meihin kaikkiin.

Osasyy tämän blogin kirjoittamiseen on se, että yli vuoden olen ollut täynnä huolta ja murhetta pojastani ja perheestäni. Olen kaatanut murhettani ystävieni harteille, kaikkien, jotka vain ovat jaksaneet kuunnella. Nyt on tullut aika vaihtaa puheenaihetta ja miettiä välillä mitä ystävien ja tuttavien elämään oikein kuuluu. Olen hieman itsekkäästi käyttänyt ystäviä ongelmien kaatopaikkana. Lisäksi tiedän, että murheessa vellominen ei ole auttanut ketään, kaikkein vähiten kipuilevaa nuortani.