Aiemmin jo kerroinkin, että Jeri-työryhmä yritti olla avuksemme pojan takaisin kouluun saamisessa. Aloimme miettiä, mitä hän tekee päivisin, kun ei ole koulussa. No, päivät kuluivat pleikkaa pelaten ja netissä surffaillen. Aloimme rajoittaa netin käyttöä: kerroimme pojalle, että tästä lähtien hänellä ei ole nettiä käytössään koulupäivien aikana, vaan vasta iltaisin. Illallakin aloimme laittaa modeemin kiinni klo 21. Selitin pojalle, että koska hänen pitäisi päiväsaikaan olla koulussa, niin modeemi ei enää ole käytössä niinä aikoina. Mies otti töihin lähtiessään modeemin mukaansa. Poika ei sanonut oven läpi keskuskusteluumme juuta eikä jaata.
Pari päivää meni rauhallisesti, kunnes eräänä päivänä poika soitti minulle taas töihin. Hän kertoi, että koska hänellä ei nyt sitten ole mitään tekemistä, kun modeemikin otetiin pois, hän alkaa huvikseen hajottaa paikkoja. Hänen tarkoituksenaan oli rankaista meitä modeemikäytön rajoittamisesta. Nielaisin töissä pari kertaa ja yritin olla joutumatta paniikkiin. Puhelu katkaistiin. Sitten aloin soitella: miehelleni töihin, että lähtee äkkiä kotiin estämään tuhoja. Koulukuraattorille saadakseni neuvoja, miten toimia. Sitten soitto sosiaalitoimen hätänumeroon lastensuojeluilmoituksen tekemistä varten.
Onko kukaan koskaan joutunut tekemään omasta lapsestaan lastensuojeluilmoitusta? Kyllä varmasti on, mutta omalle polulleni ei ole sellaista vanhempaa vielä osunut. Voiko kukaan ymmärtää, miten raskain sydämin sen tein? Jouduin myöntämään, ettemme pärjää oman lapsemme kanssa. Vitsi, mitä luusereita me olimmekaan, kun emme saaneet omaa lasta kuriin. Ja kaikenlaista ohjetta ja tuomiota olemme saaneet kuulla ulkopuolisten vanhempien suusta. Kaikki sellaisia vanhempia, jotka tunsivat perheemme vain pintapuolisesti ja joilla ei ollut koskaan hätää omien lastensa kanssa. Kaikki kunnia kuitenkin läheisille ystävillemme ja sukulaisille, jotka eivät koskaan tuominneet meitä.
Tuhoista ja sosiaalityöntekijöistä: poika pisti todellakin hyrskynmyrskyn. Vihanpurkauksen seurauksena tuli hajotettua pari seinää(toinen betonia!!!), revittyä ja viilleltyä tapetteja, viilleltyä tyynyjä ja nojatuoleja, WC:n oven läpi pystyi parin potkun jälkeen näkemään. Kaikenlaista muutakin oli, mutta lista on aika pitkä. Myös huoli koiramme hyvinvoinnista oli suuri, sillä pelkäsin, että poika kostaa pahan olonsa myös sille. Onneksi kuitenkaan ei. Lastensuojelun työntekijät pääsivät käymään meillä kotona jo samana päivänä ja lukivat pojalle lakia oven läpi, koska hän ei päästänyt ketään huoneeseensa. Hän oli siirtänyt WC:n ovesta lukon oman huoneensa oveen, joten hän oli todellakin hyvin valmistautunut pitämään maailman ulkopuolella.
Tämän purkauksen jälkeen alkoivat säännölliset yhteiset tapaamiset meillä kotona Jeri-työparin ja sosiaalitoimen kanssa. Yritimme aktiivisesti puhua pojalle oven läpi, että saisimme hänet mukaan keskusteluun ja ettei hänelle tulisi sellainen olo, että selän takana suunnitellaan jotain ansaa.
Ajatella, että kaikki paha kulminoitui tuohon laitteeseen, laajakaistamodeemiin. Kyse oli kuitenkin koko ajan elämää suuremmista asioista, modeemi oli vain pisara meressä.
2 kommenttia:
Heippa. Minä olen joutunut tilanteeseen, jossa olen tehnyt lastensuojeluilmoituksen omasta pojastani. Tiedän tasan tarkkaan tuon tunteen.
Minun tilanteessani poika on diagnosoitu xxyy-kromosomipoikkeavuudella ja kehitysvammaisuudella, mutta vasta 11-vuotiaana... Diagnoosiin kuuluu tuhoisa käytös, pyromaaniset taipumukset etcetc. Ilmoitus tehtiin lääkärin suosituksesta, ja nyt poika onkin lastensuojelun asiakas, mutta ns. syyntakeeton. Tiedän miltä tuntuu kun oma poika seisoo keittiöveitsi kädessä edessäsi, uhoaa ja uhkailee.Ja tuo kuva on tutun näköinen, reikiä vessanovissa, huoneen seinissä... Voimia!!!
Hei,
juuri tällaiset samaa kokeneiden ihmisten kommentit auttavat jaksamaan hiukan paremmin. Maailmassa todella on edes joitain muita, jotka ovat hukassa nuorensa kanssa. Toivon sinulle myös jaksamista ja tsemppihenkeä. Ollaan yhteyksissä ihan milloin vaan!
Lähetä kommentti