Vuoden 2011 tammikuun vielä sinnittelimme kaikki. Poika kävi koulua, teki läksyjä, luki kokeisiin. Hän kuitenkin vetäytyi koko ajan enemmän omiin oloihinsa. Kaverit olivat hävinneet ympäriltä jo ajat sitten ja mietinkin usein, että siitäkö kaikki johtuu. Koulusta alkoi tulla viestejä huonosta käytöksestä, mutta ei poika koskaan ollut yksin häiritsemässä vaan muiden mukana. Meillä alkoi olla vääntöä pojan kanssa vähän joka asiasta, sellaisistakin, joista ei ennen olisi tullut mieleenkään vääntää. Tammikuun viimeinen viikonloppu oli täynnä riitoja: yritin saada poikaa lukemaan läksyt ja valmistautumaan kokeisiin ja hän vain huusi ja raivosi minulle. Kun rohkenin epäillä, että hän pelaa ja on omissa oloissaan ihan liikaa, hän huusi "en kai pelaisi tässä koko aikaa, jos minulla olisi jotain muuta tekemistä elämässäni, vaan kun ei ole!!!"
Maanantaina, tammikuun 31. päivänä olin töissä, kun poikani soitti ja ilmoitti, ettei aio mennä enää kouluun. Hän ei ollut aiemmin koskaan lintsannut, ollut myöhässä tai muutenkaan osoittanut mitään merkkejä kouluun kyllästymisestä. Tämän ilmoituksen jälkeen hän ei enää mennyt kouluun. Otin huolissani yhteyttä koulun rehtoriin, luokanvalvojaan, kuraattoriin ja kaikkiin, jotka vain suostuivat kuuntelemaan. Kuraattori osoittautui lopulta kullanarvoiseksi tuttavuudeksi: hän järjesti meille kotiin Jeri-työryhmän, johon kuului psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykologi. Poikamme olikin mukana ensimmäisellä heidän käynnillään ja jutteli vielä. Tämän jälkeen poikaa tavattiin kahden kesken, mutta lopulta hän ei enää tullut huoneestaan Jeriläisiä tapaamaan. Uskon, että Jerin työstä saa apua moni syrjäytymisvaarassa oleva nuori, mutta heistä ei ollut poikamme kesyttäjiksi.
Tilanne ajautui lopulta niin huonoksi, että poika majaili huoneessaan ovi kiinni, verhot kiinni, eikä tullut ulos kuin tekemään itselleen syötävää ja WC-käynneille. Tekemänsä eväätkin hän kantoi huoneeseensa. Meidän vanhempien oli turha yrittää mennä hänen luokseen, sillä lähtöpassit tulivat heti huudon ja tönimisen muodossa. Olimme aivan neuvottomia ja pyysimme, että Jeriläiset tekisivät jotakin. He tyytyivät kuitenkin liikaa hyssyttelemään ja antamaan aikaa pojalle.
Nyt viisastuneena tietäisin kyllä mitä ja kuinka nopeasti tekisin, jos sama toistuisi. Mutta silloin tyydyimme vain toivomaan, että aika tekisi tehtävänsä ja poika kyllästyisi "mököttämiseen" ja tulisi takaisin luoksemme.
Tietoa Jeristä:
http://www.sairaanhoitajaliitto.fi/ammatilliset_urapalvelut/julkaisut/sairaanhoitaja-lehti/10_2009/asiantuntija-artikkeli/nuorille_ajoissa_apua_mielenterv/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti