Pelottavia tilanteita ja vastahakoisuutta (maaliskuu 2011)

Poikani oltua jo jonkin aikaa masentunut(tuolloin emme täysin tiedostaneet asiaa vielä) meillä alkoi olla omituisia ja jopa hiukan pelottavia tilanteita. Aika usein, kun mieheni ei ollut kotona, oli vaikka koiran kanssa ulkona, poikani lähestyi minua uhkaavan tuntuisesti ja riidanhaluisesti.

Saatoin olla esimerkiksi keittiössä tiskaamassa ja poikani halusi tulla samaan aikaan tekemään itselleen voileipiä. Koska hän tuolloin ei voinut sietää ketään silmissään, hän tuohtui läsnäolostani niin paljon, että huusi suoraa huutoa korvani juuressa: "häivy täältä, mä haluun tulla tekemään leipää!". Pidin aina pokkani, vaikka sisäisesti vapisin pelosta. "Tule vain tekemään syötävää itsellesi, meitä mahtuu tähän työpöydän ääreen kaksi." Poikani seisoi edessäni koko pituudessaan ja röyhisteli rintaansa ja tuli ihan lähelle kasvojani. Hilseet pöllyten kuuntelin hänen huutoaan ja mesoamista ja katselin röyhistelyä. Toinen käteni piteli kouristuksenomaisesti kiinni taskussani olevasta kännykästä, jolla kuvittelin soittavani apua, jos tilanne riistäytyisi käsistä.

Koskaan ei poikani kajonnut keneenkään elävään olentoon, ei minuun, isäänsä tai koiraamme. Hänen pelottavuutensa perustui pelotteluun ja esineiden ja asioiden rikkomiseen. Lopulta kasvatin itselleni niin kovan kuoren, että pystyin aina olemaan ulkoisesti tyyni näissä tilanteissa. Ja tilanteita kyllä riitti: miltei joka ilta modeemin kiinnilaittamisessa tai jos satuin samaan aikaan samaan tilaan hänen kanssaan, jos halusin puhua hänelle ihan mistä tahansa aiheesta. Ikävien hetkien mentyä ohi ja poikani palattua suljettuun huoneeseensa, vietin yleensä muutaman hetken sänkyni reunalla huojuen ja itkien tyynyyn. Kuinkahan monta kertaa ajattelin: mitä jos tämä kestää koko vuoden tai enemmän, kuinka voin jaksaa ja kestää? Nyt tiedän, että tilanne kestää pitkään, ainakin yli sen vuoden jota muka pidin jonain kestävyyteni rajana.

Minulla alkoi pikkuhiljaa olla sellainen olo, etten olisi millään halunnut tulla töistä kotiin. Venytin kotiintuloa käymällä kaupoissa, myöhästymällä "vahingossa" bussista ja kävellen hiiren askelin kotia kohden. Kun sitten olimme kotona iltaisin ja viikonloppuisin ja poikamme oli siis huoneessaan ovi kiinni, olohuone tuntui liian isolta meille kahdelle, miehelleni ja minulle. Vietimme paljon aikaa pienessä vierashuoneessamme kyhjöttäen tv:tä katsellen ja odotellen, että tulisi aika mennä nukkumaan. Vaikka tuolloin nukuin erittäin huonosti yöt, olin aamuisin aina helpottunut, kun sain lähteä töihin. Ensimmäistä kertaa minulla ei ollut mitään tarvetta saada talvilomaa tai muita vapaita, sillä silloin olisin joutunut viettämään aikaani neljän seinän sisällä kahden poikani kanssa.