Muttamutta: aidon tuntuisia vihan tunteita oma lapsi voi kyllä herättää. Itse voin häpeilemättä sanoa, että rakastan nuortani yli kaiken ja antaisin henkeni hänen puolestaan epäröimättä, mutta minun on ajoittain hyvin vaikeaa pitää hänestä.
Olen myös miettinyt luonnonlakeja: eläinkunnassa isoksi kasvanut poikanen hylätään empimättä. Ehkä siksi ihmiskunnassa nuoret saavuttavat murrosiän, jotta heidän vanhemmillaan niin sanotusti "palaa hihat" heidän kotkotustensa ja toilailuidensa kanssa. Tämä saa vanhemmat käyttäytymään kannustavasti kaikkea nuoren kotoa pois pyrkivää toimintaa kohtaan. Avustetaan opinnoissa, hankitaan edullisempia vuokra-asuntoja tuttavan kummin kaimoilta, availlaan hiki hatussa asuntosäästöpalkkiotilejä jne. Kun "se" vaan joskus sitten tajuaisi haluta lähteä omilleen.
Riidoista: miksi nuori saa huutaa pää punaisena vanhemmalleen? Kun yritän samaa, minut keskeytetään tylysti "ei kiinnosta, painu hemmettiin!" Höh, milloin on minun vuoroni oksentaa pahan olon tunteet hänen päälleen? Kun joskus yritän sopia riitaa tai pyytää anteeksi ilkeitä sanojani, saan vastineeksi mulkaisun. Missä kohtaa nuori sanoo takaisin, että on myös pahoillaan?
Voi hyvänen aika!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti