Päästyään pois nuorisopsykiatriselta osastolta ja palattuaan kotiin, tuntui ensin kuin meille olisi tullut joku vieras nuori vain pitkäksi aikaa kyläilemään. Tuntui, etten oikein osannut olla hänen kanssaan, saatika että osaisin sanoa mitään mukavaa. Ensimmäiset viikot kuluivat toisiimme tutustuen ja hyvin, hyvin varovaisesti. Itse välttelin konflikteja, mieheni yritti keksiä mukavaa tekemistä ja poikamme vain oli. Hän oli kuitenkin palannut yhteisen ruokapäydän ääreen, vaikka ovet pysyivätkin kiinni hänen halutessaan olla rauhassa. Ja hän halusi olla rauhassa miltei koko ajan.
Meillä kävi alkukesästä muutamia vieraita: sukua ja perhetuttujamme, mutta poika oli ja pysyi piilossa heiltä. Sosiaalitoimen perhetyöntekijät kävivät myös aloituspalaverissa kotonamme, niissä poika istui kiltisti mukana, vaikkei sanonutkaan paljoa. Kesä kului.
Olimme varanneet loppukesään viikon ajaksi kesämökin järven rannalta. Koko viikoksi emme häntä sentään mukaamme saaneet, mutta kolmeksi päiväksi kuitenkin. Se oli mielestäni koko kesän kohokohta: poika jutteli kanssamme, saunoi ja ui isänsä kanssa, leikki koiramme kanssa ja kävi jopa ajamassa motocrossia, entisaikojensa lempiharrastusta. Puhuimme myös uudesta aiheesta: hänen lempimusiikistaan. Tuntuu kuin olisimme lähentyneet peninkulmia vain muutamassa päivässä.
Perhetuttavamme, kummityttömme äiteineen kävi luonamme kylässä vain hiukan ennen koulun alkua ja ihme tapahtui: poika ei lähtenytkään huonettaan kohden ovikellon soidessa vaan istui ja jutteli koko heidän vierailunsa ajan. Hän jopa kertoi aloittavansa koulun maanantaina klo 9. Jaa, eipä vaan ollut vihjaissutkaan meille vanhemmille. Kun tuttavat lähtivät vierailulta, lähdin saattamaan heitä autolle. Hypähdimme toistemme kaulaan ystävättäreni kanssa ja itkimme kumpikin ilosta.
Sen jälkeen pikkuhiljaa meillä vierailevat ystävät ja sukulaiset saivat ainakin tervehdyksen palkakseen kyläillessään. Joulun aikaan jopa isäni vaimoineen saivat pojan miltei koko vierailun ajaksi näkyville. Hän tervehti, istui hetken seurassamme ja osallistui myös kahvipöytään asettamiemme herkkujen tuhoamiseen. Isäni hämmästeli, miten paljon poika olikaan kasvanut ja miehistynyt. Taas yksi voitto, olin iloinen, että poika oli ylittänyt itsensä.
Jouluna äitini viipyi meillä useita öitä ja poika joutui olemaan seurassamme "enemmän kuin laki sallii" ja kaikki sujui hiljaisesti, mutta hienosti. Tietenkin, kun äitini lopulta lähti, poika palasi tyytyväisenä vierashuoneemme pelimaailmaan.
Itsellenikin leijaili muutamia onnenmurusia: eräänä päivänä joulukuussa pyysin, että saisin pojalta suukon ja hän ihan epäröimättä antoi. Oli taas pakko mennä huojuttelemaan itseään makuuhuoneen sängylle ja itkemään salaa, tosin tällä kertaa onnesta. Kun en ole liian usein tyrkyllä, saan halata häntä ja joskus saan suukonkin poskelleni. Pienestä on ilonaiheet tehty.
Syksyn mittaan poika jaksoi käydä koulua pienryhmäluokalla ja sai suoritettua pois kesken jääneitä seiskaluokan kurssejakin. Joulutodistus ei ollut yhtään hullumpi motivaationsa menettäneen nuoren ansioilla. Pitkä ja pimeä talviko syynä vai väsymys ja motivaation puute, mutta hän alkoi selvästi menettää kiinnostustaan koulua kohtaan ja poissaolojakin tuli jonkin verran. Syyslukukauden hän selvitti kunnialla kaikesta huolimatta. Kevätlukukauden 2012 alettua, on poissaoloja alkanut kertyä. Poika ei jaksanut tammikuun jälkeen käydä koulussa juuri lainkaan. Nyt maaliskuussa hän on taas ilmaantunut pulpettinsa äärelle jonkin verran. Pidän hänelle peukkuja koko sydämestäni, että jaksaisi selvitä 9. luokalle asti. Niinpä toistan joka ilta päättäväisesti "huomenna poika menee kouluun ja tulevaisuudessa saa myös ystäviä!"
Ilonpisaroita? On niitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti