Ambulanssilla osastolle-tilanteen purkua huhti-kesäkuu 2011

Kun poikani oli ollut maailmalta piilossa täydet 2 kuukautta, päätti tomera sosiaalityöntekijämme, että tilanne pitää saada haltuun tavalla tai toisella. Hän järjesti meille kotiin lääkärin, joka ikävä kyllä turhaan yritti päästä tutkimaan poikaamme. Hän ei päästänyt huoneeseensa ketään. Lääkärin lähetteellä seuraavana päivänä tulivat hoitajat ambulanssilla hakemaan pojan lääkärintarkastukseen sairaalaan. Täältä matka jatkui, edelleen ambulanssilla, nuorisopsykiatriselle osastolle pakkohoitoon. Tällaisissa tilanteissa eivät edes omat vanhemmat pääse ambulanssin kyytiin.

Tuntui todella pahalta saattaa oma lapsi sellaiseen tilanteeseen, että vieraat ihmiset puuttuivat vapauteen, koskemattomuuteen ja yksityisyyteen. Kuin kaikki olisi ollut vain meidän ylireagoivien vanhempien syytä. Päästyämme lopulta osastolle poikamme luo, hän istui osastohuoneessaan selin meihin, kirjoituspöydän ääressä, kädet tiukasti leuan alla. Hän ei suostunut päiväkausiin tekemään muuta kuin istumaan pöydän ääressä. Joidenkin päivien jälkeen, kun ruokaa ei enää tuotu hänelle huoneeseen, hän lopulta antoi periksi ja alkoi pikkuhiljaa osallistua osaston päivittäisiin toimiin.

Katkerana kalkkina tuli sairaalakoulun opettaja pian kertaamaan pojalle oppivelvollisuuden saloja. Varsinainen uutinen oli se, että myös sairaalassa käydään koulua ihan joka arkipäivä. Poika aloitti siis sairaalakoulun, jotta ei jäisi enempää jälkeen koulutyöstä. Lääkärin ja hoitajien puhuttua pitkään ja hartaasti järkeä pojallemme, suostui hän lopulta myös aloittamaan masennuslääkityksen. Tästä alkoi pikkuhiljaa toipuminen.

Isää ja muutamia muita sukulaisiamme poika suostui tapaamaan vierailuaikoina, mutta minulle hän ei suostunut puhumaan tai edes katsomaan päin vielä pitkään aikaan. Muutamissa perhetapaamisissa kävi tuskallisen selkeästi ilmi, että poika piti meitä vanhempiaan ja erityisesti minua syyllisenä omaan pahaan oloonsa. Usein hän näissä tilanteissä hyökkäsi selkeästi minua vastaan syytellen minua tekopyhyydestä ja siitä, että esitän asiantuntijaa asioissa, joista en tiedä yhtään mitään. Olin näiden tapaamisten jälkeen yleensä hermorauniona. Pojan mielestä oli meidän vanhempien vika, että hänestä oli tullut kummajainen, jonka kanssa kukaan ei halua olla. Kovaa tekstiä.