Pystyn sanomaan miltei tarkan hetken, jolloin aloin seuraamaan poikani mielialoja ja olemista hiukan tarkemmin. Meillä oli riita lokakuussa 2010 siitä, pitäisikö pojan laittaa kouluun päälleen paksumpi takki hupparin sijaan. Kina, joka alkoi pienestä väännöstä johti hermeettisiin mittasuhteisiin ja päättyi pieneen tönimiseen ja ensimmäistä kertaa menetin auktoriteettini hänen silmissään. Ensimmäistä kertaa lapseni ei totellut minua ja huusi minulle totuuden päin naamaa "sä sanot aina kaiken huutamalla ja komentamalla, etkä puhu mulle kuin normaalille ihmiselle!" On totta, että olin siihen saakka johtanut "laumaani" yksinvaltiaan ottein ja tottunut siihen, että kaikki sujui kuin rasvattu pienellä komentamisella. Ja tässä hetkessä sain sen kaiken naamalleni sekunnissa.
Poikani alkoi hiljalleen vetäytyä omiin oloihinsa, laittoi huoneen ovea kiinni, kävi WC:ssä kännykän kanssa lukitun oven takana, ei enää tullut spontaanisti juttelemaan. Ajattelin ensin, että "jahas, nyt on murrosikä alkanut". En heti ensi alkuun osannut kuin pyöritellä asiaa omassa mielessäni ja mietin, ettei kai huolta ole, kun poika kerran käy koulua ja huolehtii asioistaan. Joka aamu ennen töihin lähtöä mietin ääneen miehelleni, että jokin on vinossa, mutta mikä?
Lopulta joulupäivänä 25.12.2010 homma alkoi jotenkin levitä käsiin: äitini oli ottamassa meistä valokuvaa ja yllättäen poika sai hepulit. Hän suuttui siitä, että joutui olemaan valokuvattavana. Loppupäivän hän vietti omissa oloissaan huoneessaan. Seuraavana päivänä meidän piti lähteä perinteiselle tapaninpäivän lounaalle siskoni luokse. Poikani tuli kuitenkin vähän ennen lähtöä kertomaan, ettei aio lähteä. Kun kysyin syytä, hän sanoi olevansa niin ruma, ettei halua mennä ihmisten ilmoille. Oli pakko antaa hänen jäädä kotiin. Olin ihan shokissa hänen vihaisuudestaan ja kommenteistaan.
Keski-ikäisen naisen ja ikuisen äidin rutinoita ja elämänkerrontaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti