Kaksipiippuinen juttu

Ottakaa valomainokset alas katolta, perukaa ilotulitusnäytös ja sulkekaa skumppapullot! Nuoreni ei mennytkään kouluun, vaikka illalla kertoi toisin. Olin todella pettynyt, kun koululta tuli viesti poissaolosta...taas. Sitten mietin, miksi MINÄ olin pettynyt, enhän edes käy koulua? Yritän mennä poikani pään sisään ja miettiä: miltä tuntuu, kun vanhemmat kieli pitkällä odottavat sinulta jotakin, johon et itse ole valmis tai pysty. Mahtaa tuntua loputtoman toivottomalta aina "pettää" toisten odotukset. Olen ihan varma, että hän illalla tuntee voivansa mennä kouluun. Kun aamu sitten koittaa, väsymys tai jokin muu vie voiton. Kynnys palata kouluun kasvaa päivä päivältä. Sama homma taas tänään, hän on menossa huomenna kouluun. Jaksan pitää peukkuja tänäänkin ja aina. Nukkumaan mennessäni lausun pienen rukouksen hänen puolestaan.

Välillä turhaudun poikani "sinnikkyydestä" niin paljon, että tekisi mieleni rangaistukseksi katkaista puhelinliittymä, irtisanoa laajakaista, katkaista tv:n skarttiliittimet ja heittää pleikka menemään. Mitä hyötyä siitä olisi? Pojallani on jonkinlainen sosiaalinen verkosto Facebookissa ja PS3:sen pelaajayhteisössä. Hän kirjoittelee ja chattailee muiden nuorten kanssa ja välillä kuulen oven läpi, että hän nauraa ääneen muiden jutuille. Eikö tuttavuudet sosiaalisen median kautta ole edes jotain? Jospa se on tässä vaiheessa sopivin ja turvallisin tapa kommunikoida muiden kanssa, kun se henkilökohtaisesti on vielä niin vaikeaa?

Iltapäivällä mieheni tullessa töistä poika pyysi häneltä kyytiä Jokelaan. Mies vei, eikä kysellyt mitään. Ai täh!?! Poikani jätettiin Jokelaan, jossa hän ei ole koskaan aiemmin ollut, eikä meillä ollut tietoa, minne hän meni ja kenet tapasi. Siis miehet! Aviomies vain totesi, ettei raaskinut kysellä, kun poika oli niin iloisen näköinen. "Ei tullut mieleen kieltää kyytiä, kun hän ei ollut koulussakaan?" Ei tullut ei...

Kun poika tuli illalla kotiin, kysyin häneltä suoraan, että tapasiko hän sen tytön sieltä osastolta. Hänetpä hyvinkin. Suoraan kysymykseen tuli suora vastaus. Niin helppoa se oli. Me äidit olemme välillä melkoisia salapoliiseja: riittää, kun pitää silmät ja korvat oikeaan aikaan auki.