Vakituinen työpaikka vahvistui ja muita kuulumisia

Parin vuoden takainen irtiottoni töistä kannatti sittenkin. Sain pari viikkoa sitten tietää, että saan vakituisen paikan tiimissä, jossa olen ollut sijaisena. En ehkä enää uskaltaisi tehdä samoin: jättäytyä näin vanhana, melkein viisikymppisenä työttömäksi ilman hajuakaan uudesta työpaikasta. Mutta silloin v. 2015 olo oli niin väsynyt, etten muuta keksinyt.


Tiimi ole täydellinen, vaikka melkein on, mutta ainakaan ei tarvitse tehdä töitä yksin ja olla korvaamaton. Kaikki kollegani ovat parhaina päivinään oikein unelmakavereita ja saan olla siitä todella kiitollinen. Mahtuu siihen väliin niitä ei niin kivoja hetkiä, mutta se kuuluu asiaan. Enhän itsekään osaa olla täydellisen ihana työkaveri joka ikisenä päivänä. Oma heikkouteni on liika herkkyys: otan työni aika tosissani ja en aina ymmärrä vitsiksi tarkoitettuja heittoja. Lisäksi loukkaannun helposti ja otan itseeni. MUTTA vastapainoksi lepyn helposti ja tykkään tehdä töitä tiimissä.


Poika on edelleen koulussa (hipheijaa!) ensimmäistä lukuvuottaan graafisen suunnittelun linjalla. Olisipa tämä nyt hänelle se oikea tie ammattiin. Hänen synttärinsä lähestyy ja poika täyttää kohta 20 vuotta. Tänä vuonna en saanut houkuteltua häntä viettämään synttäreitään. Hän ei vaan halunnut, piste. Myöskään lahjatoiveita häneltä ei ole irronnut, vaikka tietää, että ostan jotakin kuitenkin. No, ei sen väliä.

Luulen, että hän on hiukan vieraantunut sukulaisistaan, koska ei pidä heihin niin paljoa yhteyttä. Mutta täytyy sanoa, ettei niitä yhteydenottoja välttämättä ole toiseenkaan suuntaan. Mummo tietenkin jaksaa soittaa pojalle säännöllisesti ja on jopa saanut luotua lapsuuden aikaisen yhteyden häneen uudelleen. Hänellä on tapana soittaa pojalle kuukausittain ja jatkaa soittamistaan, vaikka poika ei aina jaksa vastata puhelimeensa. Sitkeys palkitaan ja nykyisin he käyvät lyhyitä hauskoja keskusteluita silloin tällöin. Sama homma kummitädin kanssa. Kummitäti on niin puhelias ja vilkas, että antaa piupaut pojan ajoittaisille mökötyksille ja saa pojan nauramaan jutuilleen. Joskus pojan kanssa kommunikointi on vaikeaa ja siksi luulen, ettei se yhteydenpito puolin ja toisin ole helppoa. Se kun vaatisi niin sitkeää yrittämistä... Tällä hetkellä poika siis on melkoinen erakko, ainakin joidenkin mielestä. Välillä käy kuitenkin mielessä, että mitäpä me hänestä oikeastaan tiedetään. Jos tykkää olla itsekseen, niin olkoon. Onneksi käy sentään kotonaan viikoittain näyttäytymässä.