Tänään on ensimmäinen äitienpäivä ainakin kolmeen vuoteen, jonka vietän kotona. Aiemmin olen vähän niin kuin lähtenyt pakoon sitä hotelliin tai äitini luo. Tällä kertaa ajattelin, että on aika olla kotona ja mikä tärkeintä, ilman suurempia odotuksia. Tiedän jo, ettei äitienpäivä merkitse pojalle paljoakaan. Takana on liian paljon raskaita kokemuksia, että hän tai minäkään sen puoleen jaksaisimme kauheasti tuuletella. Pojan masennus, osastohoito, masennuksen jatkuminen, syrjäytyminen ja huostaanotto. En jaksa enää loukkaantua siitä, jos häntä ei kiinnosta.
Ainoa, jota toivoin ja josta eilen puhuin pojan kanssa oli, että söisimme tänä aamuna aamiaisen yhdessä. Näin tehtiin, kerjäsin pojalta pusun ja päivällä tehdään vielä pizzaa. Siinä se. Loppupäivän vietän ehkä kokonaan yöpaidassa, teen vähän kotihommia...tekisi mieli värjätä hiukset. Katsotaan nyt, mitä viitsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti