Eilinen oloni ja mielialani olivat pitkästä aikaa vähän pahemmasta päästä. Vähän säikäytti, kun kyyneleet taas alkoivat tulla hallitsemattomasti. Vieläkin kyyneleet tulevat silmiin pyytämättä, mutta muu olo on jo rauhallisempi.
Sain eilen tietää, ettei poika mennyt erään oppilaitoksen sisäänpääsykokeisiin, vaikka oli saanut kutsun. Koko kouluun hakeminen, lääkärinlausunnon hankkiminen ja opon tapaamiset olivat tavallaan turhaa. Mahdollisuus päästä jatko-opintoihin meni siinä. Tietenkin poika päättää näistä itse ja me emme isän kanssa voi tehdä y h t ä ä n m i t ä ä n. Mutta miksi mennä niin pitkälle, että hakee ja sitten ei kuitenkaan aio ryhtyä mihinkään? Tämä käyttäytyminen on tullut minulle tutuksi viime aikoina, mutta aina sitä toivoo maha sykkyrällä, että jokin onnistuisi.
Yritin toppuutella itseäni toivomasta liikoja, enkä myöskään painostanut poikaa mitenkään kouluun hakemisen kanssa. Siksi yllätyin, kun kävi ilmi, että hakemus todella on lähetetty johonkin jatko-opintoihin. Näin myös toivo heräsi, että "viimeinkin alkaa tapahtua!". Niin monta vuotta on kulunut pysähtyneessä tilassa.
Ilmeisesti poika (ja minä) jatkaa vielä "odottelua".
Keski-ikäisen naisen ja ikuisen äidin rutinoita ja elämänkerrontaa.
1 kommentti:
Kyynelten tulo pyytämättä ja yllättäen on tuttua myös minulle. Jatkuva toivomisen ja pettymyksen kierre on käyty läpi myös täällä. En voi kuin toivottaa voimia.
Lähetä kommentti