Kiittämätön kakara! Pitääkö kaikki hyväksyä?

Eräänä päivänä poika kysyi isältään, josko he voisivat pitkästä aikaa mennä ajamaan motocrossia. Isä siitä ilahtuneena sopi pojan kanssa ajan sunnuntaille. Viikolopun aikana isä kävi varaamassa itselleen peräkärryn ja teki muitakin valmisteluita ajoa varten. Isä oli iloinen, kun poika oli oma-aloitteisesti ottanut harrastuksen puheeksi.

Pessimistisenä ihmisenä tiesin mitä voi olla odotettavissa ja varoittelinkin miestäni jo etukäteen, ettei pettyisi sitten liikaa. Juu, ei hän liikoja odottele. Kun pojalla sitten oli "pää kipeänä" sunnuntaina, oli mies kuin maansa myynyt. Sielua riepoo katsella, kun miehellä ei nyt ole mitään tekemistä. Hän makoilee tuossa masentuneen oloisena sohvalla. Itseni tekisi mieli potkaista poikaa.
----

Olen huomannut, kuinka yritämme mielistellä poikaa päästäksemme hänen suosioonsa ja saadaksemme palkkioksi edes satunnaisen hymyn. Välillä mietin, että hän kiduttaa meitä tietoisesti suostumalla ja äkkiä perumalla kaikenlaista. Hänestä on varmaan hienoa, kun otamme kaiken hänen tekemänsä niin raskaasti. Vanhemmat sätkynukkeina, mikäs sen kätevämpää.

Hän on kertonut, kuinka inhoaa sitä, että itken niin herkästi. Silti hän tekee toistuvasti niitä asioita, joista tietää minun pahastuvan. Joskus luulin, että hän yrittäisi tehdä miellyttäviä asioita nähdäkseen läheisissä ihmisissään ilon. Tai että hän edes joskus yrittäisi jotakin ilahduttaakseen. Kyllä hän on ilahduttavia asioita tehnyt, ei siinä mitään, mutta kun siitä on niin pitkä aika!

Haluaisin tapella ja huutaa kotitöistä, vääntää kättä koulunkäynnistä, komentaa viemään koiraa... Masennus-diagnoosi vuoden takaa kummittelee kuitenkin vielä liian tuoreessa muistissa. Sitä ei jotenkin haluaisi keikuttaa venettä, kun asiat ovat edes jonkinlaisessa rytmissä ja hennossa tasapainossa. Onhan sekin tasapainoa, kun yritää kiihkeästi saada arjen sujumaan ilman tunnekuohuja.