Poika lopettaa koulun. Tai oikeastaan lopetti jo. On kirjoilla siellä vielä, mutta tästä se lähtee. Kaikki toivoo ja ajattelee, että nyt sitten töihin vaan. Mutta ei se niin mene. Lukiolainen pääsee helpommin töihin edes tilapäisesti kuin vain peruskoulun käynyt. Niin se vaan on, kysykää vaikka minulta tai pojalta.
Poika on ihan jäässä. Kertoi, ettei ole onnellinen, ei tiedä mitä haluaa, eikä haluakaan tietää. Haluaisi, että hänet jätetään rauhaan, mutta tietää että joku tai jokin on koko ajan vaatimassa jotakin. Kuulostaa huolestuttavan tutulta. Me ollaan käyty tätä samaa tuskaa läpi ennenkin. Viimeksi se vei pojan osastolle ja nuorisokotiin ja minut lääkitykselle. Poikkeuksena nyt on se, että poika on täysi-ikäinen ja apu pitää hakea itse. Poika ei tule hakemaan apua. Ikinä. Minä en voi puuttua. Enää.
Seuraanko minä nyt vaan vierestä, kuinka poika heittää elämäänsä hukkaan. Kyllä. Kaikkein vaikeinta ikinä. Yritän täyttää kaiken vapaa-aikani millä hyvänsä tekemisellä, että jaksan vain seurata vierestä. Poika haluaa just nyt täyttää kaiken vapaa-aikansa tekemättömyydellä ja haluaa, ettei kukaan seuraa vierestä.
Pitäisi ajatella positiivisesti, että ehkä hän tarvitsee jokinlaisen pohjakosketuksen tai etsikkoajan, ennenkuin asiat jälleen alkavat seljetä. Ja ehkä hän rodella alkaa järjestellä asioitaan...lyhyen tai pidemmän tuumaustauon jälkeen. Toivottavasti tyttöystävä ja ystävä ja oma perhe riitämme turvaverkoksi ja kannattelemaan häntä vaikeana aikana. Poika lupasi, että saan "häiritä" häntä kyselemällä mielialoista ja jaksamisesta, koska hän ei itse osaa alkaa kertoa. Näillä mennään.
Pääni sisällä ihan humisee. Miten käy pojan itsenäisen elämän? Pystyykö maksamaan vuokran, vakuutuksen, sähkön, puhelimen, ruuan... Lapsuudenkoti on hänelle aina avoinna, mutta tiedän, että hän haluaa olla omillaan. Riittääkö se motivaatioksi hoitaa omat asiansa jollain toisella tapaa kuntoon? Ei auta kuin toivoa parasta.
Näin se elämä heittelee. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Toivottavasti tulee myöhemmin iloisempia juttuja.
9 kommenttia:
Samankaltainen elämänkulku nuoren kanssa meneillään, olen lukenut blogisi kaikki postaukset. Voimia jälleen kerran Sinulle, rohkea ja viisas nainen, ja äiti��
Osuin sattumalta blogiisi. Meillä on samanlaisia kokemuksia tyttären kanssa. Itse olen huomannut, että kannattaa säilyttää mahdollisimman hyvät välit ja sanoa välillä rakastavansa häntä. Koeta keksiä pieniä ilonaiheita elämääsi. Voimia Sinulle!
Kiitän molempia kannustavista kommenteista. Tärkeintä todella on, että meillä on luottamukselliset välit Pojan kanssa ja hän toivottavasti tietää varmuudella, että me vanhemmat rakastetaan häntä.
Hei! Vieläkö aiot bloggailla?:-)
Luin koko blogisi melkein yhdeltä istumalta, ja tuli tunne, että haluaisin vain sanoa jotain. Olen itse kärsinyt lapsuuden, nuoruuden ja sen jälkeenkin ahdistuksesta ja masennuksesta, voin siis ehkä jollain tasolla samastua teidän perheen tarinaan. Nyt olen 24-vuotias, ja vaikka elämä on edelleen melko vaikeaa, ei tulevaisuus tunnu enää ehkä niin toivottomalta kuin ennen. Toivon teidän perheelle paljon tsemppiä ja onnea, että asiat järjestyy. Kiitos tästä blogista, se herätti minussa paljon ajatuksia ja toi monet kerrat kyyneleet silmiin. Olet todella rohkea kun uskallat kertoa ajatuksistasi näin avoimesti. Teksteistä todella välittyy ne tunteet, joita olet kokenut. Toivon todella, että jokainen teistä saa vielä rauhan sisälleen.
Vielä aion bloggailla, välillä vaan tuntuu, että jauhan yhtä ja samaa asiaa kuin jokin rikkinäinen levy.
Kiitos taas, kun jaksatte lukea näitä juttuja. Hienoa kuulla myös teistä nuorista, jotka olette omat ongelmat jollakin keinolla selättäneet. Se luo uskoa siihen, että oma lapsikin vielä tulee onnelliseksi.
You're so brave!
Näin Kodin Kuvalehdessä haastattelun ja kertomuksesi teidän perheestä. Itkin jo lukiessani sitä, niin samaa olen itse joutunut kokemaan oman poikani kanssa. Ja juurikin tuo tunne ja kelailu koko pojan elämää läpi etsien sitä mitä minä olen tehnyt väärin.
poika myös nyt täysi-ikäinen, mutta itse syytöksistä en ole päässyt. Oikeasti mitään erikoisen traumaattista ei ole tapahtunut. Olemme ihan tavallinen perhe ja kuudennella luokalla poika muuttui. Koulunkäynti jäi ja siitä tämä kaikki alkoi :(¨
Jatkan blogisi lukemista aina kun tunteiltani pystyn. ja kommentoin. Onneksi löysin tänne :)
-Pinja
Kiitos palautteesta. Todella hienoa, jos tästä on apua jollekin, joka on yhtä epävarma kuin minä. Itsensä syyttely kaikesta tapahtuneesta on näin jälkikäteen ehkä raskainta. Ei näille asioille ole tulossa selvyyttä enää, joten mitä minäkään niitä enää mietin. Luonteeni vain on sellainen, että jos mitään muuta miettimistä ei ole, palaan aina takaisin näihin aikoihin. Toivotan sinulle upeaa ensi vuotta 2018! Terkkuja: Emoleijona
Lähetä kommentti