Miksi se ei voi alkaa tavalliseksi?

Miksi minun poikani on onneton ja esittää ulospäin, että kaikki on okei? Miksi? Miksi se kertoo minulle totuuden siitä, ettei halua tehdä mitään ja muille, että kaikki on okei? Miksi? Miksi se sanoo mulle, ettei osaa pyytää apua, kun on ihan pihalla kaikesta ja muille sanoo, että kaikki on ihan okei? Miksi? Miksi se ei suostu hakemaan minun kanssa yhdessä apua, miksi? Miksi se sanoo, että starttiluokan opettaja on hyvä tyyppi, mutta ei aio sille kertoa, että tarvitsisi vähän normaalia enemmän apua, miksi? Miksi se ei anna minun kertoa sille opelle, että auttakaa mun poikaa, miksi? Miksi se ei ylipäätään anna minun auttaa miksi?

Minä istun kotona, taas, ja itken itken itken. Tiedän, että minun pitäisi saada itseni irti pojasta, jotta oma pääni pysyisi kasassa. Miten päästetään irti? Miten annetaan toisen olla rauhassa ja pilata oma elämänsä niin, ettei koko ajan tunnu, että se on minun syytäni. Koko ajan mieli palaa menneisyyteen: oliko se se riita silloin kerran vai se toinen tapaus toisella kertaa, joka pilasi poikani elämän. Mitä ihmettä ja missä kohtaa tein niin väärin, että kaikki meni metsään?

Tuntuu, että pää hajoaa. Silti aion ottaa yhteyttä pojan luokanvalvojaan ja kertoa, miten asiat on, sitten poika saa suuttua minulle niin paljon kuin haluaa. Sitten lopetan ja en enää puutu. Sitten alan olla vain sivustaseuraaja.

Huh, vähän synkkiä mietteitä näin synttäripäivänä...