Henkevää keskustelua ja kyyneliä huhtikuisena sunnuntaina 2013

Emme enää poikani kanssa juttele asioista "kuin silloin ennen". Itselleni tulee kuitenkin säännöllisesti, vaikkakin harvoin tunne, että on ihan PAKKO saada tietää, mitä hän ajattelee. Ja on ihan pakko saada kertoa hänelle, mitä itse ajattelen. Usein yritys keskustella päättyy kaaokseen ja tunteenpurkauksiin ja entistä kummallisempaan tunteeseen siitä, että kannattiko edes yrittää. Äitini opetti juttelemaan asioista, kun olin nuori, niin se tapa istuu minussa kuin täi tervassa. Huomaan pojallani aina sellaisen hiukan tuskastuneen ilmeen, kun hän tajuaa, että on taas keskustelutuokion aika. Ja niinhän se on, kuka teinipoika haluaa jutella henkeviä äidin kanssa?!

Mieleeni oli kertynyt huolta pojan koulunkäynnistä ja opettajan tuskastuttavista kommenteista koulun Wilmassa. Lisäksi olin huolissani, millainen olo hänellä on noin yleisesti.
Kerroin pojalle, että hänelle synttärilahjaksi annettu älypuhelin oli tarkoitettu kiitokseksi koulunkäynnistä, ei tuntien häirintää varten. Kerroin, millaiseen eläkeläismalliin olisin valmis puhelimen vaihtamaan. Poika kertoi, että vaikka hän käykin koulussa joka päivä, ei hän ole yhtään motivoituneempi kuin ennen. Ja jos hänellä ei olisi puhelinta ajankuluksi, niin sitten hän keksisi jotakin muuta. Puhelinta tai ei, häirintä tunneilla jatkuisi silti....umpikuja!
Sitten kerroin hänelle, että tiedän hänen lintsanneen koulusta muutamia kertoja ja viettäneen ne ajat meillä kotona. En ole valmis "sponssaamaan" lintsausta tarjoamalla hänelle ajanviettopaikan. Ilmoitin, että haluan häneltä siksi kotiavaimen pois. Poika ei suostunut antamaan...umpikuja!
Kysyessäni, mitä hän nykyään ajattelee elämästä ja olemisesta, hän vastasi, että ihan samaa kuin aiemminkin. Hän ei edelleenkään ymmärrä, miksi pitää käydä koulua tai työssä tai miksi pitää noudattaa sääntöjä ja sopeutua yhteiskuntaan.

Itkua niellen hän myös kertoi, ettei ole onnellinen ja elämällä ei ole hänelle mitään annettavaa.

Yritin kuvailla pojalle, miltä minusta tuntuu, kun olen huolissani hänestä. Yritin kertoa, että syyttelen välillä itseäni siitä, miten asiat hänen elämässään ovat menneet. Yritin kertoa, kuinka mietin pääni puhki, missä kohtaa tein niin väärin häntä kohtaan, että hän menetti kaverit ja masentui. Hän ei tietenkään osannut vastata, enkä sitä odottanutkaan. Hän kertoi kyllä jollain tavalla ymmärtävänsä huoleni hänestä, mutta hän myös kertoi, että jos onnellisuuden mittari on sopeutuminen yhteiskuntaan ja koulunkäynti, niin sitten hän ei tule onnelliseksi.

Olemme käyneet vastaavanlaisia keskusteluja monta kertaa aiemminkin ja aina samalla lopputuloksella. Meidän ajatuksemme ja elämänkatsomuksemme ovat kaukana toisistaan kuin pohjois-ja etelänapa. Silti myös minä jollain kummalla tavalla ymmärrän häntä. Toivoisin, että voisin vain laskea irti ja kertoa hänelle, että hyväksyn ihan kaikki ratkaisut, joita hän elämästään tekee. Ilmeisesti en vielä ole ihan kypsä päästämään irti, siksi tulemme jatkossakin käymään näitä kummallisia keskusteluja.

Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että voimme jälleen puhua vaikeistakin asioista ilman, että minä saan hysteeristä itkukohtausta ja hän veret seisauttavaa raivaria. Kyyneleni valuvat poskille rauhallisesti ja poika hengittelee kärsivällisesti.

Ehkä tämä on kuitenkin jonkinlaista edistymistä?