Olen ollut itkumuurina töissä koko torstain ja perjantain. Teen työtä hiki hatussa, silti työtehtävien määrä vain kasvaa. Työtilanne oli perjantaina jo niin paha, etten tiennyt miten päin olisin. Huoli pojasta ei auttanut asiaa. Lopulta kiire töissä lakkasi, kun pakotin sen lakkaamaan. Kukaan ei kuole, jos kaikki tehtävät ovat viikon-kaksi myöhässä. Itse koen sisäisesti kuolevani, koska poikani otetaan huostaan lähiaikoina.
Olen kuolemanväsynyt, haaveilen nukkumisesta koko ajan. Mietin, milloin voisin nukkua päikkärit, monelta illalla kehtaan mennä yöpuulle ja miten pitkään aamulla saan nukkua. Työaamuina kellon soidessa kuudelta makaan hetken ja mietin, miten ihmeessä saan raahauduttua työpaikalle. Tähän mennessä olen onnistunut. Kotona pitäisi täyttä häkää laittaa joulua ja siivoilla. TUSKIN! Ostamme ruoat valmiina ja himmennämme valot. Imurointi ja puhtaat lakanat saavat riittää. Mies mittailee takapihalla pihakuusemme pituutta. Tänään kuusi kaadetaan ja otamme siitä latvuksen joulukuuseksi.
Poika on ihmeen rauhallinen huostaanottopäätöksen jälkeen. Ehkä hän on hieman vaisumpi, ei muuta. Meille vanhemmilleen hän ei ole purkanut mieltään. Osaakohan hän erottaa sen, että huostaanottopäätöksen viime kädessä teki sosiaalitoimi? Sydämeni pakahtuu hänen puolestaan! Välillä käyn wc:n puolella vähän itkemässä, muuten näytän iloista naamaa. Isäntä tekee samoin. Ehkä poikakin, mistä sen tietää?
Hoitoneuvottelun puolivälissä torstaina poika laittoi nappikuulokkeet korviin ja alkoi kuunnella musiikkiä täysillä. Kun sosiaalityöntekijä lopulta otti kuulokket pois hänen korviltaan ja selitti hänelle huostaanotosta, pojan kommentti oli "pelkkää paskanjauhantaa!" ja laittoi kuulokkeet takaisin päähänsä. Tästä johtuen luulin todella, että kotona räjähtää, vaan ei. Kunpa joulu ei olisi hänelle liian raskas kestää.
2 kommenttia:
Olipas "outoa" löytää blogisi.
Nykyään olen 29 vuotias naisihminen. Olin teininä varsinainen kauhu, kävin läpi nuorisopsykiatriat ynnä muut. Aikuisena (18-23vuotiaaksi) palloilin myös psykiatrian piirissä.
"Oudoksi" blogisi teki se, että pystyn lukemaan nyt siitä miltä äidistäni silloin tuntui, 14-vuotta sitten, hän kävi samat asiat läpi kuin sinäkin. Ja syyllistän itseäni tänä päivänäkin siitä kuinka paljon huolta ja murhetta vanhemmilleni silloin tuotin. Plus olen äärettömän katkera menneisyydelleni "hoitavan tahon" suhteen.
Minua ei ikinä huostaanotettu - luojalle kiitos siitä, mutta jollain tavalla kuitenkin blogiisi samaistuin. Pystyn ymmärtämään poikasi tuskan, myös sinun tuskasi. Nykypäivän elämä on täysin toisenlaista - olen jättänyt taakseni kaiken muun paitsi katkeruuden. Mutta nousin siitä kaikesta ja niin nousivat vanhempanikin vaikka erosivatkin.
Nykyään käyn terapiassa ruotimassa menneisyyttäni ja nykypäivääni, lisää voit lukea täältä: http://punainenhelvettix.blogspot.fi
Kiitos viestistäsi. On ollut mielenkiintoista saada kommentteja myös teiltä entisiltä nuorilta. Poikani otettiin huostaan meidän suostumuksellamme torstaina 27.12.2012. Emme oikeastaan enää keksineet muutakaan, kun hän vain vetäytyy enemmän omiin oloihinsa, eikä käy lainkaan koulua. Haluan turvata hänen tulevaisuutensa vaikka väkisin, sillä peruskoulu pitää käydä, muuten menettää mahdollisuudet kaikkeen jatkokoulutukseen. Poika ei asiaa ymmärrä ja on varmasti vihainen, mutta toivon hänen ymmärtävän asian tulevaisuudessa.
Hyvää jatkoa sinulle ja voimia tulevaisuuden varalle. Laitoin blogisi suosikkeihin ja alan koluamaan sitä ensi tilassa:)
-emoleijona-
Lähetä kommentti