Kukaan ei todella tiedä...

Olen yrittänyt lähimmilleni kuvailla mahdollisimman tarkasti, miltä tuntuu elää masennuksesta kärsivän nuoren kanssa. Olen yrittänyt kuvailla nykyistä elämäämme masennuksesta toipuvan nuoren kanssa. Mutta vaikka kuinka suu vaahdossa selittäisin, ei sitä tajua, ellei ole ollut samanlaisessa tilanteessa itse.

Itselleni on ollut todella vaikeaa sopeutua siihen, että masennuksesta toipuminen vie todella kauan, vuosia. En taida olla vieläkään sopeutunut ajatukseen kuin ajoittain. Enkä nyt puhu meidän aikuisten "itkupotku raivaristressistä", josta jokainen kärsii jossain elämänsä vaiheessa. Monet tuskailevat ja ovat huolissaan puolestamme, että emme saa poikaamme kuriin tai että emme ota kovia keinoja käyttöön. Että kuinka olemme saaneet perheemme tällaiseen jamaan. Ikäänkuin meitä vanhempia syytettäisiin tästä. Meiltä on kysytty, miksemme anna poikaamme huostaan, miksemme uhkaile laiskaa nuljaskaa pois kotoa joutumisella. Miksemme vain pakota poikaa koulutielle.

Kaikille kiinnostuneille tiedoksi:
lasta ei voi uhata huostaanotolla, ellei se ole todellinen uhka. Lapsia ja nuoria ei niin vain anneta huostaan. Häntä ei voi pakottaa kouluun, kun hän on itsetietoinen, vastaanhankaava 15-vuotias, miehen kokoinen ja painoinen nuori. Kysyn vaan, kuka alkaa väkivalloin niskasta roikottaen viedä nuorta kouluun? Ei kukaan. Vaikka voimankäytössä onnistuisikin joku "hyvin päteväksi itsensä kokeva" isä taikka äiti, johtaa se vain siihen, että nuori poistuu koulusta heti ensimmäisellä välitunnilla.

Ilman suoria syytöksiäkin voin kertoa, että syyllisyyden taakka poikani masennuksesta on valtava. Se on niin massiivinen tunne, että tukahduttaa minut. Olen käynyt läpi pojan koko lapsuuden syntymästä saakka, kaikki riidat, kaikki omat lapselliset käytökseni, avioliiton, joka minuutin, jolloin olisi pitänyt älytä toimia toisin. Miettikää itse, miltä voisi tuntua kelata asioita päivästä toiseen, missä tein väärin? Valmista vastausta ei ole. Silti mietin päivät pääksytysten, jos en mennyttä, niin ainakin, miten tulevaisuudessa voisin parhaiten auttaa häntä. Poikani oma syy masennus ei ainakaan ole.

Hätä nuoreni puolesta on melkoinen. Miten hän pärjää tulevaisuudessa, jos ei pääse jatkokoulutukseen? Muuttaako hän koskaan pois kotoa? Voiko hän rakastua kotoa käsin, tutustua uusiin ihmisiin tai perustaa perheen? Kuinka me aikuiset jaksamme, jos tällainen "aikaansaamaton" tilanne jatkuu pitkään? Poikani on vasta 15-vuotias, mutta minä muutin kotoa 20-vuotiaana. Siihen ikään hänellä on vain 5 vuotta, se ei ole paljoa. Entä meneekö tai pääseekö hänen taustallaan armeijaan? Mitä hänestä voi tulla, jos ei opi mitään ammattia? Entä ottaako kukaan työnantaja töihin syrjäytynyttä nuorta?

Minä suorastaan kaipaan tavallisia nuorten ongelmia:
heidän sydänsurujaan, kiukutteluaan, väärässä seurassa liikkumisen huolta, ensimmäisiä alkoholi- ja tupakkakokeiluja, ehkä virkavallan kanssa tekemisiin joutumista. Tässä kohtaa pyydän anteeksi sitä, että pidän edellämainittuja "tavallisina ongelmina", enhän ole päässyt kokemaan vielä mitään tavallista, vain kaikkien asioiden ääripäitä.