Painajaisia ja ahdistusta minussa aiheuttavat myös suljetut ovet. Kun poika masentui, hän sulkeutui täysin omiin oloihinsa huoneeseensa ja laittoi oven kiinni ja barrikadit eteen. Silloin hänen luokseen ei päässyt kuin erittäin vahvalla päättämisellä ja vääntämisellä. Saadakseen sellaisen "muudin" päälle kului valtavasti energiaa ja lopulta olin aivan uuvuksissa. Vieläkin, vaikka pojan masennus on jo enimmäkseen hallinnassa, hän oleilee mieluiten omissa oloissaan ovi suljettuna.
Kului pitkän aikaa, ennenkuin itse kykenin lähtemään kotoa ihmisten ilmoille (lenkille, tapaamisiin, elokuviin) ja jättämään tuon herkeämättä vahtimani suljetun oven taakseni. Useat viikonloput ja viikot kuluivat siinä, että poika oleili huoneessaan ovi kiinni ja minä istuin kuin tikku paskassa (suokaa anteeksi karkea ilmaisuni, mutta se kuvaa minua täydellisesti) olohuoneen sohvalla ja odotin...ja odotin... Siis mitä tapahtuvaksi? Sitä, että poika yllättäin rientäisi ulos ja leväyttäisi verhot auki ja ovet selälleen? Vai sitä, että hän tulisi luokseni olohuoneen sohvalle ja sanoisi, että "sinä olet ihan huippumutsi ja rakastan sinua!"? Turha luulo!
Riidat, mykkäkoulu, suljetut ovet, kaikesta vääntäminen, masennuksen pelko, vihan pelko, arvostelu, haukkuminen... kaikki tämä tuntui minusta vaikealta kestää. Hyvinä päivinä toiveeni olivat korkealla poikani suhteen, mutta perään tuntui aina tulevan se toinen päivä, jolloin hän tipautti minut maan pinnalle oikein ryminällä. Itkin töissä, itkin kotona, itkin sosiaaliviranomaisille, itkin ystävilleni, itkin työkavereilleni, itkin sukulaisille, itkin joka päivä, itkin joka tunti. Itkin kokonaisen meren verran kyyneliä reilussa vuodessa.
Kävin töissä ja menin kotiin. Joka päivä. Lopulta en aamuisin olisi enää halunnut herätä töihin ja töihin päästyäni en olisi enää halunnut lähteä kotiin. Rasitin rakkaan filosofisen työkaverini päiviä jauhamalla aina "sitä samaa". Luojan kiitos hän jaksoi kuunnella, eikä koskaan arvostellut. Lopulta leikittelin ajatuksilla, kuinka kaikkien olisi parempi, jos minua ei olisi. Bussia odotellessa saatoin alkaa kuvitella, kuinka liukastuisin sen alle ja poikani ja mieheni saisivat olla kahdestaan ilman riippakiveä, minua. Kesälomamatkalla lentokoneessa minua ei ensimmäistä kertaa elämässäni pelottanut nousu ja lasku, sillä jos kone putoaisi, pääsisin kaikesta. Päätäni särki usein, maha oli kuralla ja kipeänä, silmääni tuli elohiiri yli vuodeksi.
Lopulta äitini sai minut kuuntelemaan huoltaan minusta. Hän toivoi(=huusi), että minun pitää mennä puhumaan jollekin ulkopuoliselle, mielellään lääkärille. Hän kertoi, ettei kestä puhelimessa kuunnella ääntäni, joka oli kuulemma kuin kaivon pohjalta. Niinpä eräänä päivänä tammikuussa varasin itselleni ajan työterveyshoitajalta. Jo pelkästään se, että lähdin kertomaan olostani ja jaksamisestani ammattilaiselle paransi oloa huomattavasti. Tuntui, että olin ottamassa elämää takaisin hallintaan. Sitten asiat etenivätkin nopeasti. Minulle varattiin aika lääkäriltä, tehtiin masennustestit(keskivaikea masennus), sain käyttää työterveyspsykologin palveluja muutaman kerran, sain masennuslääkkeet.
Nyt käyn parin viikon, kuukauden välein näyttämässä itseäni lääkärissä ja työterveyshoitajalla ja he sauraavat tilannettani koko ajan. Olen aloittanut liikkumaan, tapaan ystäviäni edes vähän useammin ja jätän sen suljetun oven kotiin ja lähden itse ihmisten ilmoille. Alan pikkuhiljaa ehkä uskoa, etten pysty pakottamaan poikaani ihmisten ilmoille, ellei hän itse ole siihen valmis.
Tärkein opetus tässä on se, että minun on hyväksyttävä poikani sellaisena kuin hän on, vaikka se ei olisi sitä, mitä joskus odotin. Myöskään kenenkään perheemme ulkopuolisen odotukset eivät merkitse mitään, en enää saa ajatella, että "mitähän muut ajattelevat?".
Nuoret ovat erilaisia ja meidän nuoremme on aivan erityinen, nimittäin erityisen rakastettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti