Synttärit sujuivat hyvin, poika jaksoi koko ruljanssin alusta loppuun oikein hyvin. En huomannut hänen kasvoillaan kertaakaan sellaista ahdistuneen kiusaantunutta ilmettä, jollainen hänellä välillä on, kun lähellä on paljon ihmisiä. Olin tosi iloinen hänen puolestaan, taas yksi etappi ylitetty. Kyllä me silti kumpikin pojan kanssa huokaisimme, kun viimeisetkin vieraat olivat menneet.
Kukaan ei ehkä ajattele asiaa siten kuin minä. Olen nimittäin elänyt pojan rinnalla koko kaaren pimeästä erakkohuoneesta muiden seuraan tulemiseen. Vielä hän ei lähde kanssamme minnekään ihmisten ilmoille tai kyläpaikkoihin, mutta ehkä joskus myöhemmin sitten.
Toivossa on hyvä elää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti