Tämä tapahtui ihan vähän aikaa sitten, mutta kuvaa hyvin kaikkia muitakin perhetapaamisiamme eri viranomaistahojen kanssa. Perhetapaaminen = koko perhettä tavataan säännöllisesti sosiaalitoimessa, sairaalassa tai psyk.polilla. Läsnä tällöin on meidän koko poppoon lisäksi esim. nuoren oma yhteyshenkilö ja meidän vanhempien oma yhteyshenkilö. Nuorisopsyk.polilla nämä yhteyshenkilöt ovat psykiatrisia sairaanhoitajia ja perheterapeutteja. Sosiaalitoimessa he ovat sosiaalityöntekijöitä tai perhetyöntekijöitä.
Näiden tapaamisten on tarkoitus saada meidät kaikki puhumaan avoimesti mieltämme askarruttavista asioista. Poikaani nämä tapaamiset jännittävät niin paljon, että hän yleensä purkaa turhautumisensa haukkumalla minut. Osaan jo ulkoa sen, että lapseni kurja olo, syrjäytyminen, yksinäisyys jne. on kokonaan minun vikani. Kun olen tirauttanut itkut ja muutenkin puolihysteerisessä tilassa, nuoreni usein vielä ilveillen matkii nyyhkimistäni ja kertoo kuin inhoaa ikuista itkemistäni. Tämän jälkeen yleensä hänet omat patonsa aukeavat sen verran, että saattaa jopa kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan meille muille.
Mitä olen kuullut pojaltani:
hän ei pysty suunnittelemaan tulevaisuuttaan pitkällä tähtäimellä, hän tuskin usein näkee huomista tai ensi viikkoa pidemmälle. Hän on kertonut, että usein tulevien päivien kohdalla hän näkee pelkää mustaa, kun muut näkevät vaikkapa kavereita ja sovittuja menoja. Tästä syystä emme voi esim. suunnitella lomamatkoja, harrastuksia tai muitakaan menoja, koska viime hetkellä kaikki saattaa peruuntua. Ja kun poika kerran peruuttaa, hänen päätään ei pysty kääntämään. Hän on myös kertonut, ettei ymmärrä, miksi maailmassa ihan kaikki toiminta liittyy rahaan. Häntä itseään ahdistaa, että pitää käydä koulua, jotta voi isona elättää itsensä ja maksella laskuja. Lisäksi hän ei ymmärrä, että kaikki miljardit eurot syydetään Kreikkaan, kun omassa maassakin on köyhiä, puutteenalaisia ja syrjäytyneitä, joita pitäisi ensin auttaa. Hän ei myöskään tiedä, miksi hän on tässä maailmassa, kun kaikesta tulee vain paha olo. Tässä kohtaa sairaanhoitajat höristävät korviaan ja alkavat kiihkeästi selvittää, onko poikani itsetuhoinen. Ei ole itsetuhoinen, hän ei vain ymmärrä tätä maailmaa.
Näiden perhetapaamisten jälkeen olemme varmaan kaikki ihan loppuunrutistettuja. Itse olen usein pitkään itkuinen ja vihainenkin, että minua on taas kerran syytelty. Kun pääsen itsekkään itsesäälini yli, huomaan aina, kuinka viisas poikani onkaan. Ja miten suuria asioita hän miettii! Ei ihme, jos koulu ei nappaa, kun pää on täynnä maailman tuskaa. Mitään näistä hänen huolenaiheistaan ei voi kumota sanomalla, että "älähän nyt" tai "ei ole totta", koska hän on jotenkin niin kammottavan oikeassa puolustaessaan omia näkökantojaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti