Mitä olen oppinut oppivelvollisuudesta?

...ööö, en mitään? Tai olenpa sittenkin: pelkkää sanahelinää! Suomessa on laki, jossa säädetään oppivelvollisuudesta. Lyhyesti: jokaisen pitää käydä peruskoulu, se on lasten ja nuorten velvollisuus. Kuntien pitää järjestää jokaiselle lapselle ja nuorelle opetusta tavalla tai toisella.

Tosiasiassa KUKAAN ei pakota, ryhdy toimenpiteisiin tai väkisin vie nuorta kouluun, jos hän ei sinne halua mennä. Minun poikani on tästä elävä esimerkki. Kun hän aikoinaan sairastui vaikeaan masennukseen ja päätti lopettaa koulunkäynnin, hän joutui lopulta nuorten psykiatriselle osastolle pakkohoitoon ja myös pakkokouluun = sairaalakouluun. Hänet saatiin siellä vakuutettua, että koulu kannattaa käydä, niin kukaan ei puutu elämään. Jos ei käy koulua, voi joutua huostaanotetuksi. Sitä poika ei halunnut ja kesälomalla toivuttuaan, hän aloitti hienosti taas koulun viime syksynä. Oli ehkä hiukan odottanutkin sitä.

Syyslukukauden jälkeen joulun jälkeen tuli takapakkia, ensin luisteltiin tammikuu vähän väliä lintsaillen ja helmikuussa miltei täysi stoppi. Helmikuulle on tässä vaiheessa kertynyt 3 läsnäolopäivää. Sillälailla! Koulusta ei kukaan ole ottanut yhteyttä meihin vanhempiin tai tehnyt esim.lastensuojeluilmoitusta sosiaalitoimeen. Sosiaalitoimessa ollaan tässä vaiheessa sitä mieltä, että välitöntä lastensuojelun tarvetta ei ole, koska pojan tilanne on melko hyvä: toipuu masennuksesta, on kuitenkin käynyt koulussa ja koti on turvallinen ja rakastava. Yksi ongelma tähän lisää, vaikkapa päihteet tai kotoa karkailu, niin tilanne olisi ihan toinen. Mutta kun asiat ovat näin hyvällä tolalla, niin nuoren elämään ei puututa. Meidän vanhempien puhuttelut ja nuoren terveeseen järkeen vetoaminen kaikuvat kuuroille korville.

Että hyvin on asiat, ihan pirun hyvin! Miksi perheeni sitten voi huonosti? Me vanhemmat voidaan huonosti huolesta ja poika voi huonosti yksinäisyydestä.