Mukavia työkavereita minulla

Vietin eilen mukavan päivän Tallinnan risteilyllä työpaikkani viksun ja vilmaattisen naisväen kanssa. Reissu oli hauska, herkullinen ja valaiseva. Opin kaikista jotakin uutta ja alemmuuskompleksini sai kyytiä. Tällainen reissu silloin tällöin pitäisi ottaa ihan tavaksi. Kevyt seurustelu, kaiken maailman asioista jutteleminen ja nauraminen, se tekee sielulle niin hyvää.

Olen tuntenut oloni välillä ulkopuoliseksi töissä. Istun nimittäin työhuoneessa yksin keskellä avokonttoria. Minulla ei ole samaa työtä tekeviä kollegoja, mutta pidän siitä, että saan istua tapahtumien lähellä ja tavata muita. Minulla on viiden vuoden jälkeen hiukan ikävä asiakaspalvelua, jota olen tehnyt suurimman osan työurastani. Mitään hätää minulla ei ole nykyisessäkään toimistotyössä, se on ollut kivaa ja haastellista ja minulle sopivaa myöskin. Liekö se sitten luontaista muutoksen tarvetta vai mitä, että tällaisia haikumieliä vanhaan työhön tulee?

Oli mukava kuulla konttorimme nuoremmilta työntekijöiltä, mitä he miettivät omasta työstään ja mitä haluavat tulevaisuudeltaan. Ihan samoin kuin me vanhat rouvat aikoinaan, heillä tuntui olevan ihan saman tyyppisiä asioita mielessään. Kuka on ajautunut työhön puolivahingossa, kuka tullut välivuodeksi ja sitten jäänyt pidemmäksi aikaa. Joku haluaa muutosta, joku on väärällä alalla ja joku tyytyväinen oloonsa juuri siinä, missä on. Toivon todella, että he saavat työelämältään sen, mitä toivovat. Itse olen ajautunut alalle aikanaan puolivahingossa ja ehkä vähän jämähtänyt paikoilleni. Vaan kuka päättää, minä ikäisenä sitä voi tehdä muutoksen ja kouluttautua vielä kertaalleen? Ei kai meillä viisikymppisillä sentään kaikki mahdollisuudet vielä ole menetetty? Se vaatii ehkä enemmän yrittämistä ja päättäväisyyttä, mutta kai niitä mahdollisuuksia on meillekin vielä tarjolla?

Taisi olla päivän syvälliset pohdinnat tässä. Nyt vaan sunnuntain viettoon ja karkottamaan hiipivää maanantaiangstia.