Pojalla on nyt takana ensimmäinen asumisharjoittelu. Tällä
kertaa kesto oli vain 2 viikkoa, mutta myöhemmin hänellä on tarkoitus
harjoitella vielä kuukausi lisää. Nuorisokodilla on käytössään muiden saman
firman nuorisokotien kanssa asunto (1h+kk) vanhassa siistissä kerrostalossa
naapuripaikkakunnalla. Nuori saa siellä turvallisessa ympäristössä kokeilla,
miltä tuntuu elää omillaan ja miten rahat riittävät.
Alkuasetelmat eivät olleet kovin hyvät. Poika oli vain vähän aikaa sitten riidellyt nuorisokodissa suunnilleen kaikkien kanssa ja oli sitä mieltä, että asunnon sijainti työpajaan nähden oli syvältä. Jos hän aloittaisi asumisharjoittelun, niin ei ainakaan jaksaisi sieltä käydä työpajalla. Kaikki tuntui olevan syvältä ja poikittain. Jossain vaiheessa joku oli sitten kuitenkin päässyt ”yllättämään” pojan ja saanut puhuttua hänet viikon mittaiselle kokeilujaksolle ja toisen viikon optiolle, jos asiat sujuisivat hyvin.
Poika muutti asuntoon ja alkoi sieltä käydä työpajalla ja jo muutaman päivän kuluttua hän oli muuttanut mielensä täysin koko asumisharjoittelusta. Pyysi saman tien lupaa viipyä sen kaksi viikkoa, koska oli niin siistiä asua yksin. Myöskään matka työpajalle kahdella julkisella ei tuntunut enää ylivoimaiselta, kun sai olla rauhassa ja päättää kaikesta itse. Ensimmäistä kertaa elämässään hän myönsi muuttaneensa mielensä jostakin negatiivisesta positiiviseen.
Molemmilla viikoilla hänellä oli parina iltana seuraa: kaveri, jonka kanssa tekivät ruokaa ja pelasivat sekä tyttöystävä, joka sai jopa jäädä yöksi viikonloppuina. Kaikesta sovittiin yhteisymmärryksessä nuorisokodin kanssa. Lisäksi omaohjaaja soitti joka ilta ja vaihtoi kuulumiset pojan kanssa. Toki näin Facebookista ja Whatsappista, että valvottu oli sekä arkena että viikonloppuna välillä jopa aamun pikkutunneille asti, mutta ei kai sen väliä, kun ehti ajoissa työpajalle joka aamu.
Mekin kävimme piipahtamassa harjoitteluasunnossa isännän ja koiramme kanssa. Asunto oli ihan siisti ja kohtuullisen viihtyisä. Pojille tyypilliseen tapaan hän ei juuri panostanut sisustamiseen tai tavaroiden paikoilleen laittamiseen, mutta asunto oli hänen ja me emme puuttuneet siihen sen kummemmin.
Niin hyvin poika siellä viihtyi, että malttoi tulla kotilomalle vain yhdeksi yöksi koko parin viikon aikana. Itsellä oli häntä kovin ikävä, mutta olin kuitenkin iloinen, että syynä oli viihtyminen omillaan. Kunpa tämä kokemus kannustaisi poikaa suunnittelemaan tulevaisuuttaan huolellisemmin.
Alkuasetelmat eivät olleet kovin hyvät. Poika oli vain vähän aikaa sitten riidellyt nuorisokodissa suunnilleen kaikkien kanssa ja oli sitä mieltä, että asunnon sijainti työpajaan nähden oli syvältä. Jos hän aloittaisi asumisharjoittelun, niin ei ainakaan jaksaisi sieltä käydä työpajalla. Kaikki tuntui olevan syvältä ja poikittain. Jossain vaiheessa joku oli sitten kuitenkin päässyt ”yllättämään” pojan ja saanut puhuttua hänet viikon mittaiselle kokeilujaksolle ja toisen viikon optiolle, jos asiat sujuisivat hyvin.
Poika muutti asuntoon ja alkoi sieltä käydä työpajalla ja jo muutaman päivän kuluttua hän oli muuttanut mielensä täysin koko asumisharjoittelusta. Pyysi saman tien lupaa viipyä sen kaksi viikkoa, koska oli niin siistiä asua yksin. Myöskään matka työpajalle kahdella julkisella ei tuntunut enää ylivoimaiselta, kun sai olla rauhassa ja päättää kaikesta itse. Ensimmäistä kertaa elämässään hän myönsi muuttaneensa mielensä jostakin negatiivisesta positiiviseen.
Molemmilla viikoilla hänellä oli parina iltana seuraa: kaveri, jonka kanssa tekivät ruokaa ja pelasivat sekä tyttöystävä, joka sai jopa jäädä yöksi viikonloppuina. Kaikesta sovittiin yhteisymmärryksessä nuorisokodin kanssa. Lisäksi omaohjaaja soitti joka ilta ja vaihtoi kuulumiset pojan kanssa. Toki näin Facebookista ja Whatsappista, että valvottu oli sekä arkena että viikonloppuna välillä jopa aamun pikkutunneille asti, mutta ei kai sen väliä, kun ehti ajoissa työpajalle joka aamu.
Mekin kävimme piipahtamassa harjoitteluasunnossa isännän ja koiramme kanssa. Asunto oli ihan siisti ja kohtuullisen viihtyisä. Pojille tyypilliseen tapaan hän ei juuri panostanut sisustamiseen tai tavaroiden paikoilleen laittamiseen, mutta asunto oli hänen ja me emme puuttuneet siihen sen kummemmin.
Niin hyvin poika siellä viihtyi, että malttoi tulla kotilomalle vain yhdeksi yöksi koko parin viikon aikana. Itsellä oli häntä kovin ikävä, mutta olin kuitenkin iloinen, että syynä oli viihtyminen omillaan. Kunpa tämä kokemus kannustaisi poikaa suunnittelemaan tulevaisuuttaan huolellisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti