Kaverit, kamut, ystävät, kivat tyypit

Olin jo useampi viikko sitten sopinut ystäväni kanssa, että menen hänelle kylään eilen. Lomani on juuri loppunut ja olen ensimmäistä viikkoa töissä. En olisi millään jaksanut, mutta kun tapaaminen oli sovittu niin hyvissä ajoin, en viitsinyt alkaa perua.  Hyvä, että menin! Meillä oli oikein ekstramukava juttutuokio ja herkuttelutuokio. Yllätykseksi kylään tuli vielä ystäväni sisar, jota en myöskään ollut tavannut aikoihin.

Tehtiin kaverin kanssa sopimus, että aina, kun tapaamme sovimme samalla jo seuraavan tapaamisen. Tällä tavalla ei jää väliin jopa kuukausia, kuten usein on käynyt. Minulle tuli hyvä mieli. Todellisia Ystäviä isolla Y:llä ei omalla kohdallani ole kertynyt kuin muutamia. Näin iän karttuessa olen alkanut arvostaa heitä todella paljon.

Kuinka monella on sellaisia ystäviä, joille voi kaunistelematta paljastaa elämänsä todellisen tilan, kertoa ongelmista ja itkeä, jos siltä tuntuu? Siinä suhteessa minulla on käynyt hyvä tuuri. Ei se määrä, vaan laatu.

Minulla on yksi paha tapa: jos kännyäni soi, en useinkaan vastaa siihen. Tästä syystä monet kaveritapaamisetkin ovat siirtyneet pitkien aikojen päähän ja kadun sitä aina lintsattuani puhelimesta. Koen puhelimessa puhumisen vaikeaksi ja siksi itse aina tekstailen. Aikaisemmin välttelin vastaamista ja soittelemista siksi, että olin kaiket päivät töissä puhelimessa ja en jaksanut käyttää vapaitani samassa puuhassa. Myöhemmin, poikani masennuttua kaikki saapuvat puhelut toivat vain huonoja uutisia ja järkytyksiä toisensa perään. Nyt, kun asiat ovat paremmalla tolalla ja ei koko aikaa tarvitse odotella poika-soittoja, olen usein vastaamatta vältelläkseni ikäviä uutisia. Äh, en osaa selittää…