On jälleen se aika vuodesta, että vuokrasin mökin koiralle ja itselleni erakkoviikkoa varten. Tästä alkaa jo muodostua perinne. Mökin ikkunoista avautuu näkymät metsään ja pelloille. Meri on vähän matkan päässä, mutta se on vielä jäässä. Bonusta on se, että ympärillä on haudanhiljaista, jos sallitte vertauskuvan. Mökkiläisiä ei ole mailla halmeilla, sillä sesonki ei ole alkanut.
Ystäväni ovat kyselleet, miten ihmeessä uskallan mennä yksin tuntemattomaan paikkaan. Helposti. Nykyisin pelkään enää hyvin harvoja asioita ja mökkeily ei kuulu niihin. Sen jälkeen, kun poikani sairastui masennukseen, toipui hiukan, alkoi kapinoida ja otettiin huostaan, en ole juurikaan pelännyt. Ainoa asia, jota pelkään ja josta huolehdin lähes taukoamatta, on poikani ja hänen elämänsä ja tulevaisuutensa.
Olen päässyt eroon lentopelostani: sen huomasin kesällä 2011, kun lähdin ystäväni mukaan Kreetalle. Nousu, lasku ja ilmakuopat eivät tuntuneet enää missään. Ajattelin silloin, että jos lentokone putoaa, niin se on sitten niin tarkoitettu. Turha pelätä sellaista, jolle ei mahda mitään.
Sama juttu tämän "erakkoilunkin" kanssa. Ennen pelkäsin metsässä vaanivia kummajaisia, jotka hyökkäisivät kimppuuni varoittamatta. Tai pimeällä ikkunoista sisään tuijottelevia paholaisia. Murtovarkaista ja murhaajista puhumattakaan. Yrittäköön! Me vedetään niitä koiran kanssa turpaan ja haistatetaan pitkät.
Tulin tänne mökille kirjoittamaan tätä blogia, ulkoilemaan, saunomaan ja rauhoittumaan. Nykyään tuntuu, ettei kaupungissa työviikkoina jaksa tehdä mitään muuta kuin töitä ja nukkua. Olen kyllä huomannut olevani jotenkin lamaantunut. Painoni on noussut huimaa tahtia, en pian jaksa liikkua ison ruhoni kanssa minnekään ilman, että puuskutan ja pukkaan hikeä kuin pistetty sika. Näen ja tunnen muutokset itsessäni, mutta en kykene tekemään mitään. Ihan kuin tahtoni olisi kadonnut masennukseni myötä jonnekin syvälle. Sieltä se kuitenkin pitäisi piakkoin kaivaa esiin, jos haluan pitää terveyteni ja saada elämänilon takaisin. Ystäviinkään en ole jaksanut pitää mitään yhteyttä, kohta menetän nekin harvat, jotka ovat jaksaneet roikkua surkeudessani ja jaksavat vielä kysellä kuulumisia.
Isäni pitää yhteyttä minuun säännöllisillä puhelinsoitoillaan. Kertaakaan en ole ehtinyt soittaa hänelle ensin ja kysyä kerrankin kuinka HÄN jakselee ja mitä HÄNELLE kuuluu. Nolottaa! Jotenkin puhelimen nostaminen korvalle ja numeron valinta tuntuu ylivoimaiselta. Sama homma äidin kanssa. Miten voi elämä tuntua niin raskaalta, ettei edes omiin vanhempiinsa kykene pitämään yhteyttä? He eivät ole tukenani ikuisesti, joten minun olisi jo korkea aika huomioida heidät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti