Onkohan muille tuttu sellainen tunne, että elämä menee eteenpäin vauhdilla: yksityiselämä ja työelämä? Ne vain menee ja menee ja minä seuraan ikään kuin vierestä sivullisena pystymättä lainkaan vaikuttamaan lopputulokseen. Minä yritän parhaani kotona. Yritän parhaani pojan ja nuorisokodin kanssa. Minä yritän parhaani töissä. Silti on koko ajan tunne, etten pysty kontrolloimaan mitään. Minun on vain seurattava vierestä, kun poika tietenkin päättää omasta elämästään päin prinkkalaa. Minun on vain tehtävä töitä yhä kasvavassa kiireessä juuri ja juuri ymmärtäen, mitä teen. Tuntuu kuin kaikkien muiden päätökset kaikista asioista menisivät minun omieni yli.
Minua itkettää ja huolestuttaa koko ajan. Mitä lapselleni tapahtuu tulevaisuudessa? Miksi hän ei ole onnellinen? Miksen minä voi auttaa? Miksi hän ei kerro mitään? Kyynelet yllättävät vähän väliä. Jouduin tänään lähtemään lounaalta kesken kaiken pois, kun kyynelet vain alkoivat vieriä. Onneksi työtoveri tiesi, mistä on kyse, niin en joutunut selittelemään.
Minun lapseni ei halua tulevaisuudeltaan yhtään mitään. Minusta tuntuu, että se on minun syyni. Kelaan elämää taaksepäin ja mietin sadannen kerran, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tiedän, ettei vanhojen muistelu auta, kaikki on jo tehty, mitään ei voi peruuttaa. Luopuisin aika paljosta, jos saisin varmuuden sille, että poika pärjää ja selviää elämässään vielä.
Voin jakaa tuskasi. Halusisin kanssa huutaa ja kirkua. Ei tämän elämän näin pitänyt mennä. On kamalaa katsoa, kun lapsella ei ole oikein tulevaisuutta tässä kovenevassa kylmässä maailmassa. Et ole yksin. En minäkään, vaikka ei näistä asioista pystykkään kenellekään puhumaan....
VastaaPoistaKiitos viestistäsi ja kauniista sanoista. Yritetään jaksaa tahoillamme:)
VastaaPoista